Saimaan Teatterin kolmen viikon kesäkiertue laivassa asuen, laivalla matkustaen ja vanhoissa seurantaloissa esiintyen on monessa mielessä erityinen olosuhde – kuten kiertueteatterin tekeminen toki yleensäkin on. Teatterin taiteelliselle ja tekniselle työryhmälle juuri laivaelon värittämä seurantalokiertue tarkoittaa esimerkiksi tavallista tiiviimmäksi hioutuvaa työryhmää, toinen toistaan kummallisempia pukuhuonevirityksiä, jatkuvasti muuttuvia askelmerkkejä ja poksahtelevia sulakkeita.

Kolmen viikon laivakiertue muodostaa tiiviin kuplan, jossa työryhmä jakaa paitsi esitysten pystyttämisen ja itse esitykset myös koko muun elon aamusta iltaan, aamuisesta hampaidenpesusta hyvänyöntoivotuksiin. Työpäivät eivät kiertueella rytmity esitystilaan saapumisen ja sieltä lähtemisen mukaan, vaan työskentely kutoutuu orgaaniseksi osaksi esityspäiviä ja ujuttautuu monin tavoin myös esityksistä vapaisiin päiviin. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että työryhmä on toistensa iholla aivan eri tavoin kuin tavanomaisissa teatteriproduktioissa.

Saman tilan ja tilanteen jakaminen myös harjoitus- ja esitystilanteiden ulkopuolella avaa huokoisen olosuhteen, jossa omaa oloa ei tarvitse aina välttämättä sanoittaa tai kanssanäyttelijän energiaa arvailla. Asioita välittyy tavanomaista enemmän myös jaettuna kehollisena tietona ja tuntuna – ja se puolestaan välittyy katsojapalautteen perusteella näyttämöltä yleisöön kokemuksena suorastaan poikkeuksellisen hyvin yhteen pelaavasta ensemblesta: ”Ryhmän työskentelystä säteilee katsomoon ilo, yhteisöllisyys ja välittäminen” (katsojapalaute Ripari-esityksestä). 

Yhteisyyttä rakentaa myös se, että taiteellinen työryhmä kiertueteknikolla täydennettynä on esityspaikoilla itse vastuussa kaikesta esitykseen liittyvästä, mukaan lukien sen tekninen toimivuus. Esityksen toteutumista ei ole tavanomaisten teatteritilojen lailla varmistamassa joukko teknistä ja muuta avustavaa henkilökuntaa. Jos vaikkapa sulake palaa kesken esityksen kaikki esitystilan valot sammuttaen, näyttelijä saattaa kirmata lavalta sulakekaapin ääreen tilannetta ratkomaan. Rooliasun likaantuessakaan ei voi jäädä odottamaan, että joku muu sen pyykkäisi – ja helteisissä kiertueolosuhteissa saattaa myös joutua näyttelemään hien jo varsin tymäkästi marinoimissa rooliasuissa. 

Rooliasuihin pukeutuminen sekä kampaukset ja maskeeraus ovat vaihtelevissa seurantalo-olosuhteissa oma lukunsa. Näyttelijän pukuhuoneesta saattaa tulla mielikuva kirkkain lampuin valaistuista peileistä ja nimikoiduista tuoleista. Se ei toki pidä paikkaansa monissa vakiintuneissakaan teatteritiloissa, mutta erityisen huonosti se istuu seurantaloilla esiintyvään kiertueteatteriin. Ripari-kiertueella Saimaan Teatterin näyttelijät käyttävät pukuhuoneenaan ja taukotilanaan esimerkiksi nokkospuskaa suoraan näyttämön sivusta avautuvan, esityksen ajaksi karmeistaan irrotetun ikkunan alapuolella ja eläinten ruhojen nylkemiseen tarkoitettua tilaa metsästysseuran majalla.  

Kiertueteatterin tekeminen vaatii joustavuutta ja sopeutumiskykyä näyttelijöiltä mutta myös näytelmältä, erityisesti sen tilaratkaisujen osalta, jokainen seurantalo kun on oma persoonallisuutensa. Saimaan Teatterin kiertuetalojen joukossa on isoja ja pieniä, mahtipontisia ja vaatimattomia, 1900-luvun alkuun kuljettavia hirsiseinäisiä kaunottaria ja nykyaikaistettuja tiloja, joissa hirsinen menneisyys on läsnä enää vain komeroiden seinissä. Joillakin näyttämöillä lavastusta pitää jatkaa näyttämön sivuun viritettävillä mustilla kankailla, joissakin taloissa tarvittava lavastus puolestaan mahtuu hädin tuskin lavalle siten, että myös näyttelijät mahtuvat siellä liikkumaan. Joissakin taloissa yleensä oikealta tapahtuvat saapumiset näyttämölle pitääkin toteuttaa vasemmalta näyttämön sivussa sijaitsevan oven sijainnin vuoksi, jolloin kohtaukset tehdään peilikuvina. Joissakin taloissa näyttämöltä poistuminen tapahtuu kulisseja hyödyntäen, joissakin näyttelijät laskeutuvat tikkaita pitkin näyttämön sivustalla sijaitsevasta ikkunasta seurantalon pihamaalle päästäkseen oikeaan paikkaan seuraavaa kohtausta ajatellen. Yksi esitystä edeltävistä rutiineista onkin näyttelijöiden kokoontuminen ennen esitystä sopimaan kuluista ja askelmerkeistä lavalla, ne kun ovat jokaisessa talossa hieman erilaiset.  

Esityksen toteuttaminen vaihtelevissa kiertueolosuhteissa vaatii joustavuuden ja sopeutumiskyvyn lisäksi myös aimo annoksen teknistä luovuutta. Kauan ennen modernia esitystekniikkaa rakennetuissa taloissa esityksen tekninen pystyttäminen tarkoittaa sähköjen vetämistä milloin mistäkin, esimerkiksi keittiöstä, ja edellyttää satoja metrejä jatkojohtoja. Turvallisuuden vuoksi ympäriinsä risteilevät johdot pitää teipata lattiaan tai jalkalistoihin, mutta samalla pitää varoa vanhoja puulattioita ja rakenteita. Esityksessä hyödynnetylle videotykille saattaa jossain löytyä luonteva sijainti helposti ja jossain toisaalla sitä varten pitää rakennella torneja lainalaatikoista. Joissain taloissa teatterivaloille on valmiit ripustukset, toisaalla ne pitää kiinnittää mukana kulkevien ständien varaan. Teknisen kaluston ja yleisön turvallisuuden varmistaminen saattaa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että työryhmän tuottaja ja tutkija seisovat väliajan alkaessa ja esityksen loppuessa valoständien alla varmistamassa, ettei kukaan kompastu niihin ja etteivät ständit kaadu. Talojen sähkökapasiteetissa saattaa myös olla rajoitteita. Eräässä talossa meitä esimerkiksi ohjeistettiin, että keittiössä jääkaappi ja vedenkeitin eivät voi olla yhtä aikaa päällä, muutoin sulakkeet palavat.

Kiertueolosuhteissa tarvitaan myös erityistä huolellisuutta ja runsaasti hyvää onnea. Jos videotykki luiskahtaisi roudauksessa järveen tai valojen ohjaamiseen tarkoitettu tietokone hajoaisi, niiden korvaaminen tai korjaaminen ei onnistuisikaan noin vain kaukana kaupunkikeskuksista. Saimaan Teatterin kesän 2022 kiertueella selvittiin onneksi vain yhdellä rikkontuneella piuhalla, mitä voi pitää aikamoisena saavutuksena kiertueolosuhteet huomioiden, lottovoittona suorastaan.

Myös kontakti katsojiin on kiertue-esityksissä omanlaisensa. Seurantaloille tyypillinen luukkunäyttämö sekä ehdottaa tietynlaista tapaa esityksen kokemiseen että siihen, miten näyttelijä asettuu suhteessa yleisöön – eli kohtisuoraan. Luukkunäyttämö on siis kiinteä näyttämö, jonka kolmella sivulla on seinät, ja lava on korkeammalla kuin salin muu lattia. Näyttämön ”luukun” (eli yleisölle avautuvan puolen) sivuilla on yleensä verhot, ja toiselta puolelta pääsee ovesta lavalle.

Saimaan Teatterin näytelmille tunnusomaiseksi on muodostunut se, että osa näyttelijöistä kiertelee yleisön parissa roolihahmoissaan juttelemassa sekä ennen esitystä että väliajalla. Näyttelijälle tuonkaltainen suora kontakti yleisöön roolihahmona ilman esitystilanteen kehystystä on harvinaista – ja ainakin Saimaan Teatterin näyttelijöille erityisen mieluista. Katsojapalautteen perusteella se on mieluisaa myös yleisölle: ”On ihana, kun esitys tulee yleisön joukkoon ja tuntee olevansa osa näytelmää” (katsojapalaute Ripari-esityksestä). Erillisten taukotilojen puuttuessa myös ne näyttelijät, joiden rooliin yleisön kanssa vuorovaikuttaminen ei erityisesti kuulu, saattavat löytää itsensä väliajalla esimerkiksi vessajonosta yleisön seasta. Hyvä kysymys onkin, jonottavatko vessaan oheisessa kuvassa Ripari-näytelmän Rome ja Tiitus vai näyttelijä Janna Räsänen ja muusikko Henri Lyysaari 😉 .

Jatkuvasti muuttuvat tilanteet ja olosuhteet saattavat välillä stressata mutta ne saattavat myös tuoda näyttelijäntyöhön rentoutta. Se tulee tietoisuudesta, että seurantalo-olosuhteissa kaikkea ei voi hallita eikä kaikki aina mene täysin suunnitelmien mukaan, mutta yhdessä, toisiin luottaen, kiperätkin tilanteet aina ratkeavat. Seurantalokiertue ei ole helpoin tai vaivattomin tapa tehdä teatteria, mutta valtavan palkitsevaa se aina on – kiitos ihanien ja mukana elävien yleisöjen. 

Teksti: Sanna Ryynänen taiteellisen ja teknisen työryhmän kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta

Sanna Ryynänen on Saimaan Teatterin tutkijajäsen, joka työskentelee kiertueella Koneen Säätiön apurahalla

Kuvat: Sanna Ryynänen, Janna Räsänen & Elina Kukkonen

Saimaan Teatterin seurantalokiertue on kudelma työryhmän omaa ja lukuisten apujoukkojen työtä – ja ilman esityspaikkakuntien apuvoimien pääosin talkootyönä toteutuvaa moninaista apua kiertue ei voisi edes toteutua.

Jokaisen esityspaikkakunnan seurantalolla on oma yhteyshenkilönsä, jonka kanssa käytävistä keskusteluista kunkin kesän kiertueen suunnittelu alkaa jo alkuvuodesta. Kiertueen alkaessa yhteyshenkilö levittää näytelmän julisteita paikkakunnan ilmoitustauluille hyvissä ajoin etukäteen ja esityksen lähestyessä viestii kiertuetuottajan kanssa esimerkiksi talon erityispiirteistä, kuten siitä, onko talon hanoista tuleva vesi juomakelpoista. Esityspäivänä yhteyshenkilö tulee avaamaan talon ovet ja ohjeistaa työryhmää talon käytössä huomioitavista seikoista.

Valtaosaa kiertueen seurantaloista hallinnoi edelleen jokin paikallinen yhdistys tai seura. Kiertueen yhteyshenkilöt ovat siten myös tärkeitä linkkejä siihen pitkään perinteeseen, johon seurantalot kullakin paikkakunnalla asettuvat. Keskustelut yhteyshenkilöiden kanssa avaavat näkymiä talojen historiaan mutta myös muistuttavat siitä, mitä kaikkea talojen kunnossapito vaatii niin työmäärässä kuin rahallisissa panostuksissa mitattuna – ja miten pienen joukon harteilla talojen ylläpito nykyisin monesti on. Talojen yhteyshenkilöitä ja heidän rinnallaan toimivaa vapaaehtoisten joukkoa on siis kiittäminen siitä, että Saimaan Teatterillekin löytyy vielä seurantalohelmiä kierrettäväksi. Saimaan Teatteri pyrkii puolestaan omalla toiminnallaan lisäämään tietoisuutta taloista ja siitä, miten tärkeää niiden kantaman perinteen säilyttäminen on.

Kiertueen seurantaloista vain yksi sijaitsee siten, että lavasteet ja rekvisiitta on mahdollista kantaa laivalta suoraan taloon. Muutoin tavaroiden kuljetukseen tarvitsee peräkärryn, pakettiauton tai traktorin lavan – ja nekin järjestyvät pääosin paikallisena talkootyönä. Monesti tavaroita noutamaan tulleet apujoukot auttavat myös tavaroiden kantamisessa. ”Urakkapäivä”, totesivat eräänkin kiertuepaikkakunnan apujoukot saapuessaan. Vastauksena työryhmän vuolaisiin kiitoksiin saattaa olla esimerkiksi: ”Tää tämmöinen puuhastelu on täällä tuttua, kaikenlaista tehdään koko ajan. Mutta tää on kyllä mukavimmasta päästä, vähän vaihtelua.”. Kuskit nimeävät Saimaan Teatterin vierailun joskus myös suorastaan koko kesänsä kohokohdaksi.  

Kesäteatteri- ja seurantaloperinteeseen kuuluu tietenkin olennaisena osana puhvetti. Väliaikatarjoiluista seurantaloilla vastaavat yleensä paikkakunnan Martat tai jonkin muun paikallisen yhdistyksen aktiivit, jotka saapuvat tekemään valmistelujaan jo hyvissä ajoin ennen esitystä. Väliajalla pöydät notkuvat itsetehdyistä herkuista ja niiden ääreen kiemurtelee pitkä, iloisesti rupatteleva jono.

Väliaikatarjoilut ovat päässeet mukaan myös katsojapalautteisiin: ”Mansikkapaistokset olivat helvetin hyviä!”. Palautteista henkii kaikkinensa viesti siitä, että kesäteatterivierailu seurantalolla on kokonaisvaltainen elämys, johon kuuluvat näytelmän lisäksi retki esityspaikalle, vanhan talon historia ja henki sekä aivan olennaisena osana väliaikapuhvetti itse tehtyine leivonnaisineen ja yleisön iloisesti vastaanottavine puhvetinpitäjineen.

Myös kiertuelaivana toimiva Lola 3 -alus kulkee vapaaehtoisvoimin. Laiva vuokrataan Saimaan Teatterin käyttöön mikkeliläseltä Ekin partiolta, ja laivan kaksihenkinen, noin kolmen päivän välein vaihtuva henkilöstö koostuu lippukunnan partiolaisista. Heistä monet ovat olleet Saimaan Teatterin kiertueilla mukana jo teatterin ensimmäisestä kiertueesta eli vuodesta 2014 lähtien, ja heistä on siten tullut jo erottamaton osa kiertue-elämää – laivan henkilöstö kun jakaa kiertuearjen tiiviisti työryhmän kanssa. Osa heistä osallistuu myös tavaroiden roudaukseen ja monesti myös esitysten rakentamiseen ja purkuun. Vapaapäivinä laivan henkilöstöltä saattaa saada oppia esimerkiksi navigoinnissa tai muissa laivaelämään kuuluvissa taidoissa.

Kaiken edellä mainitun lisäksi myös esityksen esillepanoon liittyy kudelma monenlaista apua. Tekniikkaa saadaan yhdestä paikasta, puvustusta toisesta. Kesän 2022 esitystä ovat tältä osin olleet mahdollistamassa Teatteri Avoimet Ovet ja Helsingin Kaupunginteatteri. Esitystekniikkaa on vuokrattu Viirus-teatterilta ja Teatteritalo Universumilta.  

Saimaan Teatterin esitys päätyy lavalle ja ihmisten mieliin siis paitsi esityksen työryhmän tekemänä myös lukuisten apukäsien saattelemana. Ne mahdollistavat esityksen toteutumisen konkreettisella tasolla mutta ovat samalla myös olennainen osa sitä kudelmaa, joka tuottaa teatterielämyksen – osa prosessin tuotannollis-taiteellista kokonaisuutta. Saimaan Teatteri kokoaa yhteen joukon toisiinsa muutoin liittymättömiä osasia ja elvyttää samalla sellaista seurantaloihin keskeisellä tavalla liittyvää talkootyön perinnettä, jossa yhdessä ponnistellaan yhteisesti tärkeäksi koetun päämäärän eteen.

Lämmin kiitos kaikille, jotka mahdollistatte Saimaan Teatterin toiminnan! 

Teksti: Sanna Ryynänen (Saimaan Teatterin tutkijajäsen, joka työskentelee kiertueella Koneen Säätiön apurahalla)

Kuvat: Sanna Ryynänen & Elina Kukkonen

Saimaan Teatterin kolmen viikon mittainen laivakiertue tarkoittaa pitkiä ja puuhakkaita työpäiviä, kuten edellisessä blogikirjoituksessa kuvattiin, mutta se on myös arkista eloa – ja juhlaa – kiertuelaivana toimivalla Lola 3 -aluksella.

Kiertuearkea luonnehtii tiiviin ja intiimin yhteisöllisyyden sekä oman yksityisen tilan etsimisen vuorottelu. Vapaahetkinä retkeillään reitin varrelle osuvissa luontokohteissa ja kokoonnutaan yhteisiin lautapelisessioihin mutta myös vetäydytään kukin omiin nurkkauksiinsa tekemään ristikoita tai uppoutumaan kirjan lukemiseen. Tuosta näkökulmasta 21-metrinen Lola3 -alus tuntuu yllättävän isolta: vaikka väkeä laivalla on paljon, halutessaan on mahdollista lähes aina löytää jokin hiljainen soppi tasapainottamaan paljoa yhdessäoloa.

Laivalla jatkuvat myös normielämän harrastukset, tilan sallimissa puitteissa. Yksi pitää yllä tuntumaa kiipeilyharrastukseensa laivan rakenteissa kiipeilemällä, toinen joogaa laivan kannella. Lisäksi laiva on työskentelytila. Tuottaja ja tutkija vetäytyvät usein tietokoneidensa ääreen puuhineen: toinen hallinnoi ennakkolippujen myyntiä, tekee tulevien esitysten markkinointia ja päivittää kiertue-elämää sosiaaliseen mediaan, toinen kirjaa ylös kiertueen tunnelmia, seuraa katsojapalautteita ja kirjoittaa blogimerkintöjä.

Työryhmän käytössä laivalla on yksi neljän hengen ja kaksi kahden hengen keulahyttiä sekä niiden vieressä sijaitseva yhden kerrosvuoteen avotila. Lisäksi on sudenpentujen luolaksi kutsuttu avoin nukkumatila laivan alakerrassa. Sinne majoittuvat yleensä kiertueen vierailijat. Työryhmä elää kolme kiertueviikkoa siten varsin tiiviistä yhteiseloa: nukkuu yhdessä, ruokailee yhdessä, saunoo yhdessä. Lisäksi kiertue-elon jakaa laivan kaksihenkinen henkilöstö, joka vaihtuu aina kolmen päivän välein, sekä satunnaiset vieraat. Enimmillään laivan pitkän ruokapöydän ääreen kokoontuu 15 ihmistä. Ruoka-astiat kulkevat kädestä käteen ja pöydän toiseen päähän huudellaan pyyntöjä: ”saisinko sinapin!”.

Yhteiset hetket laivalla rytmittyvät lounaan ja iltaruoan ympärille. Jokaiselle päivälle on jo ennen kiertueen alkua nimetty kaksi ruokavastaavaa, ja ruokalistakin on suunniteltu pääpiirteissään etukäteen. Vastuut on kirjattu jääkaapin oveen kiinnitettyihin listoihin. Näyttelijät, muusikko, tuottaja, kiertueteknikko ja tutkija muuntuvat siis kiertueen ajaksi myös suurtalouskokeiksi, jotka loihtivat pöytään toinen toistaan hienompia herkkuaterioita, jotka kruunaavat taitellut lautasliinat ja kynttilänliekkien lepatus. Ensi alkuun ruoanlaitto omia arkisia ruoanlaittotottumuksia selvästi suuremmalle joukolle vaatii totuttelua, mutta nopeasti monen litran keittokattilat alkavat taas tuntua tutuilta, ja ruokamäärien mitoittaminen alkaa onnistua. Ruoanlaittoon kuluu kuitenkin paljon enemmän aikaa kuin kotioloissa, koska pilkottavaa, silputtavaa ja viipaloitavaa on valtavasti.

Myös pyykkäys on kiertueen aikana omanlaisensa operaatio, koska pyykkiä pestään kolmen viikon aikana vain kerran, Puumalan satamassa. Pyykinpesu tarkoittaa siten valtaisaa vaatekasaa pesutupaan kuljetettavaksi ja kuivausrummun hieman kosteaksi jättämän pyykin ripottelua kuivamaan mitä erikoisempiin paikkoihin ympäri laivaa. Parin päivän ajan pyykkipäivän jälkeen laivanäkymää hallitsevatkin verhotangoista ja tuolinselkämyksiltä roikkuvat sukat ja alushousut sekä jokaiseen mahdolliseen paikkaan viritetyt pyykkinarut.

Laivaelon aivan erityinen mauste on takakannella sijaitseva puusauna, joka kiertueen aikana lämmitetään joka ilta – ja joskus myös päivällä laivan matkatessa paikasta toiseen. Jos sää on hyvä, kapteenin voi pyytää pysähtymään keskelle järvenselkää uimatauon ajaksi. Rohkeimmat kipuavat hyppäämään laivan katolta noin kuuden metrin korkeudelta. Iltasaunan välillä voi uimisen lisäksi vaikkapa kirmata Puumalan sillalle katsomaan nousevaa kuuta.

Yli kolmen viikon yhdessä työskentely yhdistettynä tiiviiseen yhdessä elämiseen tarkoittaa tavanomaista esitysproduktiota syvemmän tason tilan jakamista henkisesti ja fyysisesti. Se tarkoittaa myös erityistä rauhoittumista taiteen tekemiseen verrattuna tavanomaiseen freelancer-arkeen moninaisine rinnakkaisine työproduktioineen. Laivalle myös muodostuu omanlaisensa yhteisökupla rooleineen ja käytäntöineen. Laivakiertue onkin paitsi erityislaatuinen työskentelyolosuhde myös erityinen sosiaalinen tila, jota voisi kutsua myös jonkinlaiseksi ihmiskokeeksi.

Kiertueella rakentuva sosiaalinen tila on jotakin paljon enemmän kuin pelkkää kollegiaalista työkumppanuutta. Se on hetkeksi risteävien elämien palapeli, jonka toimivaksi kokonaisuudeksi loksahtamisen edellytys on yhteisesti kannettu vastuu paitsi laiva-arjen käytäntöjen sujumisesta myös työryhmän kokonaisvaltaisesta toimivuudesta ja hyvinvoinnista. Poikkeuksellisen tiiviin yhteiselon onnistuminen vaatii sen edellytysten pohtimista yhdessä ja erikseen sekä tietoista senkaltaisen turvallisen tilan luomista, jossa mahdolliset epäkohdat voi nostaa heti esiin, koskivat ne sitten yhteisistä siivoussopimuksista lipsumista tai oman hyvinvoinnin edellytyksiä.

Laivakiertueen sosiaalinen tila ei ole kuitenkaan vain kiertueen aikaista hetkellisyyttä vaan se asettuu Saimaan Teatterin toiminnan pidempään jatkumoon. Saimaan Teatteri on samankaltaisen arvopohjan jakavien ihmisten yhteenliittymä, joka tapaa säännöllisesti myös kiertuekauden ulkopuolella. Ryhmää yhdistää omien juurien myötä tiivis suhde Saimaan seutuun sekä rakkaus vanhoihin seurantaloihin ja niiden historiaan – halu olla mukana jatkamassa ja rakentamassa uutta seurantalohistoriaa ja kansanteatteriperinnettä.

Kaikkinensa kiertuearjen voi ajatella olevan paitsi kiertueen onnistumisen välttämätön edellytys myös taiteellinen olosuhde, joka heijastuu lavalle, näyttelijäntyön nyansseihin ja työryhmän keskinäiseen yhteyteen. Ilman tiivistä kiertue-eloa Saimaan Teatterin näytelmät näyttäisivät ja tuntuisivat kenties tyystin toisenlaisilta.

Teksti: Sanna Ryynänen

(Saimaan Teatterin tutkijajäsen, joka työskentelee kiertueella Koneen Säätiön apurahalla)

Kuvat: Sanna Ryynänen & Wilhelm Grotenfelt

Saimaan Teatterin kesän 2022 kiertue-esitys on esimerkiksi kaikkea tätä: seurantalojen idyllistä estetiikkaa, vapautunutta naurua katsomoissa, väliaikatarjoiluja perinteisissä puhvettiympäristöissä, kevyttä kesäiltojen havinaa.

Saimaan Teatterin kesän 2022 kiertue-esitys on myös kaikkea tätä: pakettiauton ja peräkärryn verran lavasteita, rekvisiittaa ja tekniikkaa; satoja metrejä johtoja ja kymmeniä kiloja kulisseja; tuottajan soittamia lukuisia puheluita; yllätyksiä täynnä olevia vanhoja seurantaloja; erikokoisia lavoja, joille pitää sovittaa askelmerkit aina uudelleen; paikalleen rakennettavia ja testailua vaativia valoja, ääniä ja erikoistehosteita; paksulla rehumuovilla pimennettäviä pieniä ja isoja ikkunoita; tuolien ja penkkien kokoamista katsomoiksi – esitystilanteen yksityiskohtien rakentamista ja hiomista aina uudestaan ja uudestaan niin täydellisiksi kuin monesti hieman rempallaan olevat esiintymispaikat suinkin sallivat.

Katsomosta käsin ei ehkä tule ajatelleeksikaan, mitä kaikkea kiertue-esityksen toteuttaminen pitää sisällään. Valtavasti tapahtuu tietenkin jo ennen kiertuetta, mutta myös itse kiertue on paljon muuta kuin vain lekottelua kiertuelaivan kannella esitysten välissä.

Kiertueen aikana työryhmän työpäivät saattavat alkaa jo aamukahdeksalta eli lähes 12 tuntia ennen esityksen alkua, kun illan esityksen mainoksia viedään esityspaikkakunnan strategisiin solmukohtiin, kuten paikallisen kaupan eteen tai lähiseudun isoimpiin risteyksiin. Aamupäivällä koko yhdeksänhenkinen kiertuetyöryhmä, eli viisi näyttelijää, muusikko, kiertueteknikko, tuottaja ja tutkija, putkahtavat kellontarkasti laivan uumenista laiturille tavaroiden roudausta varten.

Esityksen lavasteet ja rekvisiitta sekä musiikkiin ja valoihin tarvittava tekniikka matkustavat kiertuepaikkakunnalta toiselle mikkeliläisen Ekin partion Lola 3 -laivan kannella lainapeitteeseen käärittynä ja liinoilla kaiteisiin tiukasti kiinnitettynä pakettina. Ensimmäinen konkreettinen askel kohti illan esitystä on tietenkin tavaroiden siirtäminen laivan kannelta laiturille. Tuossa prosessissa jännittävin osa-alue on suuren, pyörillä kulkevan tekniikkalaatikon laskeminen alas laiturille laivan kannen jymisevä-äänisellä nosturilla, jonka nokassa painava laatikko aina keikkuu vaarallisen näköisesti ennen kuin sen pyörät lopulta tavoittavat laiturin.

Laivan ja laiturin välissä liplattava vesi muistuttaa, että hetkelliseenkään herpaantumiseen ei ole varaa yhdelläkään ketjun jäsenellä. Lavasteilla kun ei ole varakappaleita. Suuremmilta havereilta on yleensä onneksi vältytty. Kesän 2019 esityksen lavastuksessa keskeisessä osassa ollut pyöreä pöytä tosin humpsahti ennen toiseksi viimeistä esitystä Saimaaseen, ja sitä jouduttiin haeskelemaan Saimaan pohjasta lopulta peräti laitesukeltajan voimin.

Laiturilta esityksen pystyttämisen vaatimat tavarat siirretään esimerkiksi pakettiauto-peräkärry -yhdistelmään tai traktorin lavalle, paikallisten apuvoimien avustuksella (joita ilman teatterikiertue ei onnistuisi – aiheesta lisää toisessa blogipostauksessa!).

Esityspaikkana toimivalle seurantalolle saavuttaessa tavarat siirtyvät kohti sisätiloja taas ketjuna kädestä käteen. Joskus perillä sali ja näyttämö odottavat tyhjinä, joskus esityksen rakentaminen alkaa puolestaan tilan tyhjentämisellä. Kannettavana saattaa olla melkeinpä mitä tahansa rukeista kangaspuihin ja biljardipöydistä paikkakunnan keskeisiä paikkoja esitteleviin pienoismalleihin.

Kiertue-esityksen rakentaminen tarkoittaa esimerkiksi sähköpistokkeiden etsimistä, ääni- ja valolaitteistojen tarvitsemien sähköjohtojen vetämistä, sinne tänne risteilevien johtojen teippaamista lattiaan näyttelijöiden ja katsojien turvallisuuden varmistamiseksi, kaiuttimien ja valotornien pystyttämistä, videotykin virittämistä, näyttämön sermien tukien ruuvaamista paikoilleen, puvustuksen ja rekvisiitan asettelua kulisseihin ja lavan reunamille oikeille paikoilleen odottamaan, lavan eteen rakennettavan lisälavan virittelyä, tilan pimentämistä ikkunaan teipattavilla muoveilla, katsomon kokoamista paikalta löytyvistä, monesti eriparisista tuoleista ja penkeistä, lipunmyyntipöydän virittämistä – ja niin edelleen. Aikaa tuohon kaikkeen kuluu vähintään viisi tuntia.

Esityksen jälkeen viimeiset aplodit ovat tuskin ehtineet vaimentua, kun näyttelijät ovat jälleen tyystin toisenlaisten puuhien parissa kuin hetki sitten rooleissaan. Avataan ruuveja, irrotetaan teippejä, kelataan johtoja, pakataan lavasteita, kasataan penkkejä, kootaan levällään olevaa rekvisiittaa tarkasti omiin nimikoituihin laatikoihinsa – ja kannetaan lopulta kaikki taas ulos, sieltä pakettiautoon tai peräkärryihin, niistä laiturille, laiturilta laivaan. Mikäli talosta on jouduttu ennen esitystä siivoamaan jotakin esityksen alta pois, pitää nuo tavarat kantaa vielä takaisin sisään ennen kuin talon oven voi lopulta illan päätteeksi sulkea. Esitys päättyy noin vartin yli yhdeksän, ja laivan kannella tavaroita paikallaan pitävää liinaa kiristetään paikoilleen yleensä yhdentoista jälkeen, joskus myöhemminkin – siis noin 15 tuntia sen jälkeen, kun työryhmän ensimmäinen jäsen on aloittanut työpäivänsä mainostaulujen kiinnittämisellä.  

Kaiken tämän ohella ja rinnalla myös kiertuetuottaja tekee lähes ympäripyöreää työpäivää – roudauksessa ja muissa käytännön puuhissa avustamisen lisäksi. Vesitse liikkuva kiertueteatteri on myös tuottajan työn näkökulmasta omanlaisensa olosuhde. Kiertuepaikkakuntien satamista pitää varata laivapaikat, tavaroiden kuljetus satamasta seurantaloille on sovittava paikallisten auttajien kanssa ja seurantalojen tilanteesta pitää selvittää esimerkiksi se, onko hanoista tuleva vesi juotavaa vai pitääkö meidän ottaa mukaan oma juomavesi. Esityspaikoissa tuottaja vastaa esitysten turvallisuudesta, esimerkiksi ensiapupakkauksen asettamisesta saataville ja palosammuttimien paikantamisesta. Markkinointia tulee toteuttaa koko ajan laajalla rintamalla, koska jokaisen esityspaikkakunnan yleisö tarvitsee tavoittaa erikseen. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi jatkuvaa someviestintää sekä tiivistä yhteydenpitoa paikallislehtien toimittajiin. Lisäksi tuottajan tehtäviin kiertueella kuuluu myös ruokakauppalogistiikan miettiminen – kiertueella kun vietetään useita päiviä peräjälkeen paikoissa, joissa kaupassakäyntimahdollisuutta ei ole.

Paikasta toiseen matkaavan kiertueteatterin esitykset vaativat siis valtaisasti työtä silloin, kun niitä toteutetaan Saimaan Teatterin tyyliin eli kun mistään ei mennä sieltä, missä aita on matalin. Esiintymispaikkoina toimivat seurantalot on aikoinaan rakennettu yhteishengellä ja talkootyöllä, jotka muovasivat talojen aktiivien suhteen tiloihin aivan erityislaatuiseksi. Saimaan Teatterin työryhmä saa työstään toki palkkaa apurahan muodossa (kiitos Koneen Säätiö!), mutta näin tutkijan silmin työtä vaikuttaisi kuitenkin kannattelevan nimenomaan omistautuva talkootyön eetos, joka tuntuisi hiovan suhteen myös esitykseen aivan omanlaisekseen. Kesällä 2019 roudauksessa avustanut traktorikuski totesi eräällä kiertuepaikkakunnalla työryhmän päivää seuratessaan: ”Onhan  tuossa  omalaatuinen  homma  teilläkin – että taitaa siihen joku kipinä olla”.

Kiertueteatterin tekeminen on raskasta ruumiillista työtä ja pitkiä päiviä – mutta ei tietenkään ainoastaan sitä. Se on myös tanssahtelua roudaamisen lomassa, naurunremakoita, yhteisiä illallisia pitkän pöydän ääressä, laivan saunan ikkunasta näkyviä auringonlaskuja. Se on paikallisten palautteita siitä, miten tärkeältä tuntuu, että oman kylän seurantalolla on taas hetken aikaa kuhinaa. Se on katsomosta lavalle kiirivää yhteistä naurua, joka tuntuu erityisesti kiertueettomien koronakesien jälkeen erityisen merkitykselliseltä muistutukselta yhteen tulemisen merkityksistä. Se on kokemus siitä, että tässä tämmöisessä todellakin on järkeä.

Teksti ja kuvat: Sanna Ryynänen

Saimaan Teatterin tutkijajäsen, joka työskentelee kiertueella Koneen Säätiön apurahalla.

Saimaan Teatterin kesän 2020 kiertue korvattiin koronapandemian vuoksi teatterin kiertuepaikkakuntien seuran- ja työväentaloja käsittelevällä podcast-sarjalla. Podcast-sarjan julkaisua juhlistettiin heinäkuussa 2020 iltamatyyppisellä illanvietolla. Perinteiseen iltamamuotoon kuului huvilupateknisistä syistä myös sivistävää ohjelmaa. Saimaan Teatterin iltamissa siitä vastasivat Saimaan Teatterin tutkijajäsen, yhteiskuntatieteilijä Sanna Ryynänen ja kansalaistoimintaan, yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja demokratiaan perehtynyt yhteiskuntafilosofi Teppo Eskelinen, jotka keskustelivat seurantalojen roolista ja merkityksestä suomalaisella kansalaistoiminnan kentällä. Keskustelun julkaisemisella juhlistetaan vuoden 2021 seurantalopäivää.

SR: Seuran- ja työväentaloja on sanottu suomalaisen kansalaistoiminnan ja kansalaisyhteiskunnan peruskiviksi. 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä alkoi syntyä uusia aatteellisia yhdistyksiä, järjestöjä ja kansanliikkeitä, kuten työväenliike, nuorisoseuraliike, raittiusliike ja osuustoimintaliike sekä urheiluseuroja ja vapaapalokuntia. Ne tarvitsivat toiminnalleen tiloja, jotka mahdollistaisivat sekä kokoontumiset että yhdistysten toiminnan rahoittamisen maksullisia tilaisuuksia ja tapahtumia järjestämällä. Niin eri puolille Suomea, kaupunkeihin ja kyliin, alkoi nousta seuran- ja työväentaloja.

Miten yhteiskunnallisten liikkeiden tutkija näkee tämän perinteen ja sen merkityksen tai heijastukset nykyajan kansalaistoiminnalle?

TE: Kansalaisyhteiskunta vaatii syntyäkseen aika lailla itsenäisyyttä suhteessa valtiovaltaan. Suomessa on kuitenkin totuttu ajattelemaan, että suomalainen kansalaisyhteiskunta on todella valtiokeskeinen, valtiorahoitteinen ja valtio-ohjattu, mikä varmasti pitääkin nykyisin ihan paikkansa. Mutta tätä totuutta toistelemalla unohtuu historiallinen näkökulma, että kansalaisyhteiskunta on pystynyt muodostumaan ja tulemaan olevaksi ja jonkinlaiseksi toimijaksi vain sitä kautta tai vähintään sen avulla, että on ollut olemassa hyvin omaehtoisia tiloja. Kansalaisyhteiskunnan toiminnallinen itsenäisyys on varmasti keskeinen asia tässä perinteessä, mutta ylipäänsä korostuu sellaisen oman tilan merkitys, joka on enemmän kuin joku kokoustila. Tuollaisissa tiloissa sekoittuu yhdessä tekeminen ja jonkinlainen jaettu identiteettityö mutta myös yhteiskunnallinen toiminta, vapaa-aika ja kulttuuri. Tilasta tulee enemmän kuin pelkkä tila.

Tällä hetkellä valtiovalta kannustaa valtavasti monenlaiseen kansalaistoimintaan. On kuulemisia ja halutaan mielipiteitä ja dialogia ja hyvää viestintää kansalaisiin päin. Samalla ollaan usein tilanteessa, että kansalaistoiminnalle on todella vaikeaa löytää vapaita ja spontaaneja tiloja. Tällä samalla valtiolla tai julkisella vallalla on todella ekonomistinen suhde tilaan ylipäänsä. Vähän kärjistäen: mikä tahansa vapaa ja spontaani tila näyttäytyy hukatulta kiinteistökehitysrahalta. Seurantaloperinteestä soisi kantavan tähän päivään juuri tämän toiminta-, kokoontumis- ja kulttuuritilan merkityksen ymmärtämisen.

SR: Seurantalot ovat tosiaan kiinnostava esimerkki kansalaistoiminnasta, jossa oma tila on ollut olennaista ja myös sellaisesta perinteestä, missä oman tilan hankkimiseksi on oltu valmiita näkemään todella paljon vaivaa. Iso osa seurantaloista on rakennettu talkootyöllä ihan siitä lähtien, että puutavara on hankittu metsistä ja on vain ryhdytty yhdessä rakentamaan. Tilan omaksi tekemisen näkökulmasta kiinnostava rinnastus on muuten se, että seurantaloperinnettä on verrattu talonvaltausliikkeeseen, joka toimi vireästi erityisesti 2000-luvun alussa.

Painotitkin jo sitä, että tilalla voi olla iso merkitys kansalaistoiminnalle. Mutta mikä omasta, vapaasti käytettävissä olevasta tilasta tekee niin merkityksellisen kansalaistoiminnan näkökulmasta?

TE: Ajattelisin, että tila liittyy ensinnäkin vapaampaan ajankäyttöön. Kansalaistoiminta näyttäytyy hyvin usein formaalina kokoustamisena ja aika muodollisenakin toimintana. Jokainen, jolla on ollut jotain tekemistä kansalaistoiminnan kanssa ymmärtää, että kaikki epämuodollinen kanssakäyminen asian tiimoilta on aina paljon tärkeämpää kuin virallinen puoli. Tämä on varmasti yksi asia, mikä on houkuttanut ihmisiä erilaisen kansalaistoiminnan pariin. Omat tilat ovat myös sosiaalisen kohtaamisen sekä vapaan ja parhaimmillaan myös kiireettömän ideoinnin paikkoja, laajemmin kanssakäymisen paikkoja. Ja jos ajattelee erityisesti työväenliikkeen historiaa Suomessa, ne ovat olleet myös politiikan ja kulttuurin sekoittumisen paikkoja. Tämä kaikki nivoutuu myös jonkinlaiseen kollektiiviseen identiteettiin sitoutumiseksi: tuotetaan ja luodaan jonkinlaista me-tietoisuutta. Toki on myös olennaista, että omassa tilassa on helpompi luoda toimintaa, joka ei ole kovin johdettua, organisoitua ja lokeroitua – mutta organisoitua toki itseorganisoitumisen mielessä.

Yksi huolenaihe on, että nykyinen kansalaistoiminta pelkistetään helposti pelkäksi vapaaehtoistyöksi. On joku organisaatiokaavio, ja organisaatiokaaviossa on tietyt funktiot, ja siellä on yksi lokero, jossa lukee, että tämän voi täyttää vaikka vapaaehtoistyöllä. Se on valmiiksi pureskeltua ja valmiina annettua toimintaa, josta joku vapaaehtoisuudesta kiinnostunut voi ottaa koppia. Jotta kansalaistoiminta pääsisi tällaisesti ohjatusta ja ammattimaistuneesta luonteesta, siinä ei varmasti ole ainakaan haitaksi se, että vapaita kokoontumistiloja on olemassa, ja myös tiloja, joihin ihmisillä on talkoilla tekemisen kautta jonkinlainen suhde tilan tekemisen, tuottamisen ja ylläpitämisen kautta.

SR: Saimaan Teatterin kevään ja kesän 2020 seurantalotoimijoiden haastatteluissa oli huikeaa kuunnella sitä toiminnan ja tekemisen kirjoa, mikä näihin taloihin liittyy. Taloissa on tullut todeksi se, mihin äsken viittasitkin: ne ovat (olleet) vapaan ideoinnin ja vapaan tekemisen tiloja. Jollekin on tullut ajatus siitä, että tällaistakin voisi tehdä, ja sitä on lähdetty tekemään. Esimerkiksi harrastelijateatteri on ollut mutkatonta toimintaa: on keräännytty yhteen ja ryhdytty tekemään teatteria, kun se on tuntunut tärkeältä. Tekemistä on kannatellut yhteishenki ja yhteistoiminta.

Sen lisäksi, että talot on tehty talkootyöllä, tiloihin on myös kunnossapidon kautta muodostunut todella vahva suhde vuosien ja vuosikymmenten aikana. Paperinkeräyksellä hankittiin muutamia markkoja, että taas saatiin joku pieni pala talosta kunnostettua. Tiloja on siis sekä rakennettu että pidetty kunnossa yhteisellä tekemisellä ja yhteisin ponnisteluin. Se on muodostanut tiloihin todella erityislaatuisen suhteen. Kuten yhdessä haastattelussa todettiin: ”melekein ku kottiin menis aina”.

TE: Nämä ovat hienoja tarinoita. Ne korostavat sitä, että ei riitä, että puhutaan tällaisessa kontekstissa omista tiloista vaan nimenomaan itse tehdyistä tiloista. On eri asia olla jonkinlaisessa hallintasuhteessa tilaan kuin se, että on kokemus ja suorastaan ruumiillinen muisti siitä tilan tuottamisesta. Viittasit aiemmin talonvaltausliikkeeseen. Kuka tahansa, jolla on ollut tilaisuus katsoa, mitä talonvaltauksen käynnistyessä tapahtuu tietää, että kun vapaasti organisoitunut joukko marssii johonkin tilaan, ensimmäisenä ei aloiteta kokouksia tai bileitä vaan ryhdytään siivoamaan. Ensimmäiseksi siitä tilasta siis tehdään oma laittamalla siihen työtä ja huolenpitoa. Se huolenpito voi olla hyvin symbolistakin, mutta joka tapauksessa se luo suhdetta siihen tilaan.

SR: Puhutaan lopuksi vielä vähän yhteisöllisyydestä. Paljon on puhuttu ja tutkittu sitä, että yhteisöllisyys pitkäjänteisen ja sitoutuneen yhdistystoiminnan muodossa on jollakin lailla heikentynyt. Myös Saimaan Teatterin seurantalohaastatteluissa oltiin monesti aika huolissaan siitä, että paikallisyhteisöllisyys rapautuu ja että talkoohenki, jolla näitä taloja on pidetty kunnossa ja pystyssä, on katoamassa. Taloja pyörittävät nykyään pääsääntöisesti aika iäkkäät ihmiset, ja moni puhui siitä, että on vaikeaa saada nuorempia mukaan. Samalla on vahvasti noussut huoli siitä, mikä seurantalojen tulevaisuus on sekä ihan rakennuksina että kansalaistoiminnan, yhteistoiminnan ja yhteisöllisyyden perinteenä.

Miten sinä näet seurantalojen ja niihin yhdistyvän yhteisöllisen perinteen mahdollisuudet tässä ajassa? Onko se energia ja yhteisöllisyys, joilla taloja on aikanaan pyöritetty vielä olemassa ja jos on, mihin se nykyään kohdistuu? Mitä ovat nykyajan seuran- ja työväentalot, symbolisesti tai konkreettisesti?

TE: Ihmisillä on yleistä yhteisöllisyyden kaipuuta ja tarvetta. Se on mahdollisesti aina välillä pinnan alla ja hakee ilmenemismuotoaan, mutta ei se mihinkään katoa. Esimerkiksi koronapandemian ensimmäisenä keväänä 2020 ilmassa oli valtavasti yhteisöllistä huolenpitoa ja yhteisöllistä solidaarisuutta. Kun on hoettu todella kauan sitä, että yhteisöllisyys on kadonnut, tulee varmaan yllätyksenäkin ihmisille, että poikkeustilassa ensimmäinen huoli onkin se, miten naapurin mummo pärjää. En jotenkin osaa ajatella, että yhteisöllisyys katoaisi ihmisiltä mihinkään, tai sen tarve. Mitä tulee seurantaloihin, luulen että vähintäänkin yhtä paljon kyse on maansisäisestä muuttoliikkeestä. Me puhutaan yleensäkin alueista, joilla väki vähenee ja vanhenee, eli konkreettisesti se väki, joka pitää yllä näitä rakennuksia ja huolehtii niistä. Kyse on ylipäänsä siitä, minkälaisiin paikkoihin ihmiset ovat valmiita sitoutumaan, minkälaisissa paikoissa he näkevät rakentavansa elämäänsä. Monilla kaupunkialueilla on hyvin paljon monenlaista vireää naapurustotoimintaa ja uudenlaisia yhteisöllisen tekemisen muotoja. Jos ensisijassa ajattelee nimenomaan rakennuskannan perinnettä, tätä pitäisi ajatella ihan siltä kannalta, minkälaiset mahdollisuudet eri alueilla Suomessa on jatkaa elämää niin, että entistä useammalla ihmisellä olisi joku tulevaisuusperspektiivi niissä paikoissa.

Mitä tulee kysymykseen tämän päivän vastaavista yhteisöllisen toiminnan energian kanavoimisen paikoista, viittasinkin jo uudenlaiseen kaupunginosa- ja yhteisölliseen aktivismiin, sitä on valtavat määrät. Se perusviesti on, että ei meidän tarvitse olla huolissaan siitä, että yhteisöllinen tekeminen ja toiminta olisivat loppumassa. Vanhat työväenliikkeen ihmiset joskus 10, 15 vuotta sitten puhuivat, että perustetaan joku keskustelupalsta tai -tila, joka on ikään kuin 2000-luvun työväentalo. He näkivät sen työväentalon idean nimenomaan keskustelualustana. Tämä ei minulle olisi tullut spontaanisti mieleen. Itse ajattelen, että työväentalo on jotain ihan muuta. Jos kuitenkin ihmiset, jotka ovat viettäneet koko elämänsä työväentaloilla ja kasvaneet siellä, ajattelevat, että keskustelualustat ovat sitä, mikä vie sitä henkeä eteenpäin, ajattelen, että mikä minä olen siihen vastaan väittämään.

Maailma muuttuu, mutta seinät kuitenkin pysyvät enemmän kuin seininä tällaisissa konteksteissa. Toivotaan, että nämä tilat, joista ollaan nyt rupateltu, pysyvät vireinä toiminta- ja kulttuuritiloina jatkossakin.

***

Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella yliopistonlehtoreina työskenteleviltä Teppo Eskeliseltä ja Sanna Ryynäseltä ilmestyy marras-joulukuussa 2021 tämän keskustelun teemoja jatkava tieteellinen artikkeli ”Tilaa toiminnalle ja tilan toimijuus. Omaksi tehty tila kansalaistoiminnan mahdollistajana ja muovaajana”. Artikkeli julkaistaan vuoden 2021 Sosiaalipedagogisessa aikakauskirjassa journal.fi-alustalla.