Saimaan Teatterin kolmen viikon kesäkiertue laivassa asuen, laivalla matkustaen ja vanhoissa seurantaloissa esiintyen on monessa mielessä erityinen olosuhde – kuten kiertueteatterin tekeminen toki yleensäkin on. Teatterin taiteelliselle ja tekniselle työryhmälle juuri laivaelon värittämä seurantalokiertue tarkoittaa esimerkiksi tavallista tiiviimmäksi hioutuvaa työryhmää, toinen toistaan kummallisempia pukuhuonevirityksiä, jatkuvasti muuttuvia askelmerkkejä ja poksahtelevia sulakkeita.
Kolmen viikon laivakiertue muodostaa tiiviin kuplan, jossa työryhmä jakaa paitsi esitysten pystyttämisen ja itse esitykset myös koko muun elon aamusta iltaan, aamuisesta hampaidenpesusta hyvänyöntoivotuksiin. Työpäivät eivät kiertueella rytmity esitystilaan saapumisen ja sieltä lähtemisen mukaan, vaan työskentely kutoutuu orgaaniseksi osaksi esityspäiviä ja ujuttautuu monin tavoin myös esityksistä vapaisiin päiviin. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että työryhmä on toistensa iholla aivan eri tavoin kuin tavanomaisissa teatteriproduktioissa.
Saman tilan ja tilanteen jakaminen myös harjoitus- ja esitystilanteiden ulkopuolella avaa huokoisen olosuhteen, jossa omaa oloa ei tarvitse aina välttämättä sanoittaa tai kanssanäyttelijän energiaa arvailla. Asioita välittyy tavanomaista enemmän myös jaettuna kehollisena tietona ja tuntuna – ja se puolestaan välittyy katsojapalautteen perusteella näyttämöltä yleisöön kokemuksena suorastaan poikkeuksellisen hyvin yhteen pelaavasta ensemblesta: ”Ryhmän työskentelystä säteilee katsomoon ilo, yhteisöllisyys ja välittäminen” (katsojapalaute Ripari-esityksestä).
Yhteisyyttä rakentaa myös se, että taiteellinen työryhmä kiertueteknikolla täydennettynä on esityspaikoilla itse vastuussa kaikesta esitykseen liittyvästä, mukaan lukien sen tekninen toimivuus. Esityksen toteutumista ei ole tavanomaisten teatteritilojen lailla varmistamassa joukko teknistä ja muuta avustavaa henkilökuntaa. Jos vaikkapa sulake palaa kesken esityksen kaikki esitystilan valot sammuttaen, näyttelijä saattaa kirmata lavalta sulakekaapin ääreen tilannetta ratkomaan. Rooliasun likaantuessakaan ei voi jäädä odottamaan, että joku muu sen pyykkäisi – ja helteisissä kiertueolosuhteissa saattaa myös joutua näyttelemään hien jo varsin tymäkästi marinoimissa rooliasuissa.
Rooliasuihin pukeutuminen sekä kampaukset ja maskeeraus ovat vaihtelevissa seurantalo-olosuhteissa oma lukunsa. Näyttelijän pukuhuoneesta saattaa tulla mielikuva kirkkain lampuin valaistuista peileistä ja nimikoiduista tuoleista. Se ei toki pidä paikkaansa monissa vakiintuneissakaan teatteritiloissa, mutta erityisen huonosti se istuu seurantaloilla esiintyvään kiertueteatteriin. Ripari-kiertueella Saimaan Teatterin näyttelijät käyttävät pukuhuoneenaan ja taukotilanaan esimerkiksi nokkospuskaa suoraan näyttämön sivusta avautuvan, esityksen ajaksi karmeistaan irrotetun ikkunan alapuolella ja eläinten ruhojen nylkemiseen tarkoitettua tilaa metsästysseuran majalla.
Kiertueteatterin tekeminen vaatii joustavuutta ja sopeutumiskykyä näyttelijöiltä mutta myös näytelmältä, erityisesti sen tilaratkaisujen osalta, jokainen seurantalo kun on oma persoonallisuutensa. Saimaan Teatterin kiertuetalojen joukossa on isoja ja pieniä, mahtipontisia ja vaatimattomia, 1900-luvun alkuun kuljettavia hirsiseinäisiä kaunottaria ja nykyaikaistettuja tiloja, joissa hirsinen menneisyys on läsnä enää vain komeroiden seinissä. Joillakin näyttämöillä lavastusta pitää jatkaa näyttämön sivuun viritettävillä mustilla kankailla, joissakin taloissa tarvittava lavastus puolestaan mahtuu hädin tuskin lavalle siten, että myös näyttelijät mahtuvat siellä liikkumaan. Joissakin taloissa yleensä oikealta tapahtuvat saapumiset näyttämölle pitääkin toteuttaa vasemmalta näyttämön sivussa sijaitsevan oven sijainnin vuoksi, jolloin kohtaukset tehdään peilikuvina. Joissakin taloissa näyttämöltä poistuminen tapahtuu kulisseja hyödyntäen, joissakin näyttelijät laskeutuvat tikkaita pitkin näyttämön sivustalla sijaitsevasta ikkunasta seurantalon pihamaalle päästäkseen oikeaan paikkaan seuraavaa kohtausta ajatellen. Yksi esitystä edeltävistä rutiineista onkin näyttelijöiden kokoontuminen ennen esitystä sopimaan kuluista ja askelmerkeistä lavalla, ne kun ovat jokaisessa talossa hieman erilaiset.
Esityksen toteuttaminen vaihtelevissa kiertueolosuhteissa vaatii joustavuuden ja sopeutumiskyvyn lisäksi myös aimo annoksen teknistä luovuutta. Kauan ennen modernia esitystekniikkaa rakennetuissa taloissa esityksen tekninen pystyttäminen tarkoittaa sähköjen vetämistä milloin mistäkin, esimerkiksi keittiöstä, ja edellyttää satoja metrejä jatkojohtoja. Turvallisuuden vuoksi ympäriinsä risteilevät johdot pitää teipata lattiaan tai jalkalistoihin, mutta samalla pitää varoa vanhoja puulattioita ja rakenteita. Esityksessä hyödynnetylle videotykille saattaa jossain löytyä luonteva sijainti helposti ja jossain toisaalla sitä varten pitää rakennella torneja lainalaatikoista. Joissain taloissa teatterivaloille on valmiit ripustukset, toisaalla ne pitää kiinnittää mukana kulkevien ständien varaan. Teknisen kaluston ja yleisön turvallisuuden varmistaminen saattaa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että työryhmän tuottaja ja tutkija seisovat väliajan alkaessa ja esityksen loppuessa valoständien alla varmistamassa, ettei kukaan kompastu niihin ja etteivät ständit kaadu. Talojen sähkökapasiteetissa saattaa myös olla rajoitteita. Eräässä talossa meitä esimerkiksi ohjeistettiin, että keittiössä jääkaappi ja vedenkeitin eivät voi olla yhtä aikaa päällä, muutoin sulakkeet palavat.
Kiertueolosuhteissa tarvitaan myös erityistä huolellisuutta ja runsaasti hyvää onnea. Jos videotykki luiskahtaisi roudauksessa järveen tai valojen ohjaamiseen tarkoitettu tietokone hajoaisi, niiden korvaaminen tai korjaaminen ei onnistuisikaan noin vain kaukana kaupunkikeskuksista. Saimaan Teatterin kesän 2022 kiertueella selvittiin onneksi vain yhdellä rikkontuneella piuhalla, mitä voi pitää aikamoisena saavutuksena kiertueolosuhteet huomioiden, lottovoittona suorastaan.
Myös kontakti katsojiin on kiertue-esityksissä omanlaisensa. Seurantaloille tyypillinen luukkunäyttämö sekä ehdottaa tietynlaista tapaa esityksen kokemiseen että siihen, miten näyttelijä asettuu suhteessa yleisöön – eli kohtisuoraan. Luukkunäyttämö on siis kiinteä näyttämö, jonka kolmella sivulla on seinät, ja lava on korkeammalla kuin salin muu lattia. Näyttämön ”luukun” (eli yleisölle avautuvan puolen) sivuilla on yleensä verhot, ja toiselta puolelta pääsee ovesta lavalle.
Saimaan Teatterin näytelmille tunnusomaiseksi on muodostunut se, että osa näyttelijöistä kiertelee yleisön parissa roolihahmoissaan juttelemassa sekä ennen esitystä että väliajalla. Näyttelijälle tuonkaltainen suora kontakti yleisöön roolihahmona ilman esitystilanteen kehystystä on harvinaista – ja ainakin Saimaan Teatterin näyttelijöille erityisen mieluista. Katsojapalautteen perusteella se on mieluisaa myös yleisölle: ”On ihana, kun esitys tulee yleisön joukkoon ja tuntee olevansa osa näytelmää” (katsojapalaute Ripari-esityksestä). Erillisten taukotilojen puuttuessa myös ne näyttelijät, joiden rooliin yleisön kanssa vuorovaikuttaminen ei erityisesti kuulu, saattavat löytää itsensä väliajalla esimerkiksi vessajonosta yleisön seasta. Hyvä kysymys onkin, jonottavatko vessaan oheisessa kuvassa Ripari-näytelmän Rome ja Tiitus vai näyttelijä Janna Räsänen ja muusikko Henri Lyysaari ;) .
Jatkuvasti muuttuvat tilanteet ja olosuhteet saattavat välillä stressata mutta ne saattavat myös tuoda näyttelijäntyöhön rentoutta. Se tulee tietoisuudesta, että seurantalo-olosuhteissa kaikkea ei voi hallita eikä kaikki aina mene täysin suunnitelmien mukaan, mutta yhdessä, toisiin luottaen, kiperätkin tilanteet aina ratkeavat. Seurantalokiertue ei ole helpoin tai vaivattomin tapa tehdä teatteria, mutta valtavan palkitsevaa se aina on – kiitos ihanien ja mukana elävien yleisöjen.
Teksti: Sanna Ryynänen taiteellisen ja teknisen työryhmän kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta
Sanna Ryynänen on Saimaan Teatterin tutkijajäsen, joka työskentelee kiertueella Koneen Säätiön apurahalla
Kuvat: Sanna Ryynänen, Janna Räsänen & Elina Kukkonen
