eli miten Pieniä hetkiä joissa elimme -pukusuunnittelulla tuetaan henkilögallerian rakentumista
Saimaan Teatterin kesän 2025 blogikirjoitusten sarjassa kurkistetaan esityksen mahdollistavien ammattilaisten työhön. Tässä tekstissä aiheena on pukusuunnittelu.
Näytelmän roolihahmosta katsojalle näkyy näyttelijän kehonkielen ohella aivan ensimmäiseksi se, mitä hahmolla on päällään. Puvustus tukee roolihahmojen rakentamista esimerkiksi kutsumalla tietynlaiseen keholliseen ilmaisuun. Jollakin muulla tavalla puvustettu roolihenkilö saattaisi muotoutua myös näyttelijäntyöllisesti aivan toisenlaiseksi. Pukusuunnittelu myös kuroo yhteen esityksen kokonaisestetiikan. Samalla puvustus elää lavalla myös aivan omaa elämäänsä – se luo mielikuvia ja maailmoja.
Pieniä hetkiä joissa elimme -näytelmän puvustus oli yhdistelmä arkista realismia ja viittauksia vuosikymmenten taa, maustettuna ripauksilla sadun ja fantasian elementtejä. Näytelmän pukusuunnittelun toteutti pukusuunnittelija ja lavastaja Paula Koivunen. Hän avasi ajatuksiaan ja inspiraatioitaan näytelmän pukusuunnittelun taustalla:
Mistä läksit liikkeelle Pieniä hetkiä joissa elimme näytelmän pukusuunnittelussa? Miten puvustuksen henki muotoutui?
PK: Esityksessä tärkeässä roolissa olevien mummomaisten henki on on oman mummani henki. Essuja ja kukkaisia takkimekkoja oli monenlaisia. Mummani olivat vanhempaa sukupolvea kuin nykypäivän mummot, ja mummomaisten hahmot ovatkin näytelmässä liioiteltuja ja myös fantasmaattisia.
Näytelmän todellisen mummon eli itse Kerttu Kälniäisen halusin eroavan mummomaisten hahmoista. Rakensin hänet herkäksi ja upeaksi. Mukana on viitteitä 50-luvun nuoruuteen, kun uimaan on menty ja kesäiltoja vietetty. Näin Kerttu-mummo eroaa näytelmän humoristisista mummomaisista hahmoista ja pysyy mystisenä kuin Marlon Brando.
Puvustuksen henki lähti itse asiassa Kertun herkästä yöpuvusta, ennen kuin tekstiäkään oli olemassa kuin ideana.
Mistä hait inspiraatiota pukusuunnitteluun?
PK: Inspiraatiota puvustuksen suunnitteluun tuli oman mummani lisäksi monesta suunnasta. Kaupungintaloa ja virastoihmisiä inspiroivat Itä-Saksa ja 1960-luvun itäblokin maat, vaikka näytelmä sijoittui periaatteessa nykyaikaan. Lähdin myös liikkeelle Ilmestyskirja nyt -leffan armeijaestetiikasta.
1960–70-luku ovat siis puvustuksessa läsnä. Se oli keinoni hieman nyrjäyttää todellisuuutta. Esimerkiksi näytelmän alkupuolen kaupungintalolle sijoittuvan kohtauksen hahmojen niin ulkoinen kuin sisäinen maailma ovat vanhanaikaisia, näin korostuu Rohkosen joutuminen kafkamaiseen syöksykierteeseen. Rohkosessa puolestaan haettiiin tavallista suomalaista kesämiestä kesälomalla Saimaan hoodeilla.
Saimaan nuorisojoukko on inspiroitunut oikeista nuorisokulttuureista ja Enochian Crescentistä [suomalainen vuosina 1995–2012 toiminut black metal -yhtye, joka mainittiin yhdessä Saimaan Teatterin näytelmää varten keräämistä tarinoista] sekä emo- ja gootti-alakulttuureista. Näytelmään on kuitenkin kuitenkin rakennettu näytelmän oman maailman nuorisokulttuuri, joka voi olla todellisuuttakin todellisempaa.
Näytelmän sivuhenkilöt ovat ylipäätään sen ydinjoukkoa retrompia ja fantasmaattisempia. Tämä oli valintani pukusuunnittelijana, mutta tällainen painotus oli myös tekstissä läsnä. Huumori syntyy kuitenkin siitä, että roolihenkilön mielestä ollaan tosissaan tyylikkäinä ja seksikkäinä, eikä lähtökohtaisesti hassunrumassa puvussa.
Mitä ajattelet puvustuksen roolista Pieniä hetkiä joissa elimme -näytelmän kokonaisuudessa? Mitä olet pukusuunnittelulla tässä näytelmässä tavoitellut?
PK: Pieniä hetkiä joissa elimme -näytelmän puvustus on tietenkin tärkeä osa näytelmän maailman muodostusta. Pienimuotoisessa kiertueteatterissa jokainen keino ja yksityiskohta on isossa roolissa. Ne tuovat tarinasta ja hahmoista jotakin oleellista esiin sekä helpottavat näyttelijää uskomaan ja luomaan näytelmän maailmaa. Esimerkiksi pilviä ja reimaria esittävän hahmon olen puvustuksen keinoin pyrkinyt upottamaan maisemaan, jotta pilvi leijuu maagisesti ja Saimaan välkehtiviin aaltoihin sulaudutaan kalojen kanssa.
Teen enemmän luonnosmaisia pukuja, jotka eivät kuitenkaan maistu liikaa teatterilta vaan yhdistyvät katsojan päässä todellisiin yhteyksiin. Tavoitteena on löytää keinot olla oikealla tavalla hauska ja tukea sitä, että voimme esimerkiksi nauraa omalle nuoruudellemme.
Mitä erityistä pukusuunnittelussa pitää huomioida kiertueteatterissa, jossa yksi näyttelijä joutuu vastaamaan monesta eri roolista ja vaatteiden vaihdot ovat hyvin nopeita?
PK: Haasteita tietenkin tuo neljällä näyttelijällä käyteltävä hahmojen kavalkaadi – lavalla nähdään näytelmän kuluessa yhteensä 19 eri hahmoa. Vaatteiden pitää olla nopeita pukea tai mahtua toistensa alle. Esimerkiksi Kinttua näyttelevällä Paavo Kääriäisellä on koko ensimmäisen näytöksen ajan kahdet housut päällekkäin.
Mietin puvustusta suunnitellessani myös hahmon ja sen esittäjän suhdetta. Kun aikuisesta näyttelijästä tehdään nuori Kinttu, ajattelen, että puvustuksen pitää olla tarpeeksi uskottava, että näyttelijä voi keskittyä tyylikkäänä näyttelemään kokonaista henkilöä eikä pelkästään nuoruutta.
*
Paula Koivusen kuvaukset pukusuunnittelun prosessista ja valinnoista tuovat esiin ja alleviivaavat sen, mitä ei ehkä aina teatteriesitystä katsoessa tule edes ajatelleeksi: pukusuunnittelu on aivan olennaisen tärkeä osa esityksen kokonaisuutta. Jokainen pieni yksityiskohta on tarkkaan mietitty; jokainen pieni yksityiskohta asettuu omaksi korvaamattomaksi osakseen tarinankerrontaa ja esityksen visuaalisen maailman kokonaisuutta.
Näyttämöteos on kuin usean eri taiteenlajin kuoroteos: eri äänet eli näyttelijäntyö, lavastus, äänisuunnittelu ja pukusuunnittelu soivat kukin omina raitoinaan ja samalla muodostavat yhdessä taide-elämyksen kokonaisuuden. Tuo kokonaisuus saattaa esimerkiksi saada tuntemaan Pieniä hetkiä jotka elämme -näytelmän katsojapalautteessa kiteytetyllä tavalla: esitys soitti sekä aivoja että sydäntä.
