Sodat jättivät itärajalle monenlaista perintöä, Ruokolahden Virmutjoen kylälle myös jotakin iloa: armeijalta jäi ruokalaparakki, jossa kylän nuoriso alkoi 1940-luvun lopulla kokoontua iltamiin eli ohjelmallisiin illanviettoihin. Juuri kun sodan jaloista virkistyneeseen viihde-elämään alettiin kylällä tottua – kun ”kansa pääsi vähä iltama- ja seurustelutouhuun” – parakki pahaksi onneksi paloi. Ensiavuksi urheiluseura Ruokolahden Rajun Virmutjoen kyläosasto rakensi tanssilavan kylän reunalle. ”Viikonloppusin oli oikein Suomen parhaita orkesteriloita ja artistiloita musiikkia antamassa. Keskiviikkona oli sitten levytanssit, keskiviikkona nuoriso halus pyörähellä levyjen tahissa.”

Lopulta vuonna 1954 neljä kyläyhdistystä yhdisti voimansa: Ruokolahden Rajun Virmutjoen kyläosaston lisäksi Virmutjoen Martat ry, Keskustapuolueen (silloisen Maalaisliiton) Virmutjoen kyläosasto ja Virmutjoen Maamiesseura. ”Tukkeja sahasiit, tekivät sitä, sitä kautta se alko”. Alkoi seurojentalon aika, kylätalon aika. 

”Se oli seurojen, näitten kyläläisten talkoilla tekemä hanke, iso projekti ko nollasta piti lähtee. Maamiesseura alotti puutalkoilla sen talon rakentamisen. Maamiesseuralaisilla oli metsäomaisuutta, ne sai hyvin sieltä puutavaraa, se sahautettiin käyttökelposeks rakennustarvikkeeksi. Raju tahkosi lavalla ja Martat kahviolla rahaa, millä ostettiin muuta kauppaliikkeistä otettavaa rakennustarviketta, mitä ei talkoilla saatu.” 

Tanssit järjestettiin kesäisin lavalla, talvisin talolla pyörivät iltamat ja monenmoiset juhlat. ”Sillohan piti martat ja maamiesseurat ja keskustapuolueet, jokkainen piti omia pikkujoulujaan, hevosella sit mäntiin, mie muistan pienen poikana, mäntiin pikkujouluihin.” 

Iltamaperinne vahvistui monin paikoin osin käytännön syistä, keinoksi välttää pelkälle tanssitapahtumalle asetettu 25 prosentin huvivero. Ohjelman keksimisessä laitettiin paikallisten taidot ja mielikuvitus koetukselle. ”Kyläläiset kokosi semmosta omatakeista ohjelmaa, että saatiin verovapaaksi se tapahtuma. Kylästä löytyi usiamman alan harrastajia, niin sitä omaa ohjelmaaki saatiin ihan runsaasti siihen alkuosaan. Niitähän jouduttiin ottamaan jopa oman kylänkin paremmat tapahtumat siihen mukkaan. Innostus oli silloin niin kova, että kaikki oli halukkaita osallistumaan siihen hommaan.” 

Talo toimi ja pysyi kunnossa nimenomaan kylän nuorison voimin. Nykyisin aktiivijoukko on ikääntynyt ja kutistunut pieneksi. ”Silloin ku nää oli vauhissaan, niin se oli nuorta, se oli kaikki nuorisoo, jotka oli innokkaasti mukana. Toimijoista ei ollu koskaan puutetta ja oikeestaan yhdistyksen johtohenkilöihin oli oikeen pyrkyä, se oli kunniapaikka päästä sinne.” 

Aktiivisimman toiminnan hiipuessa 1960-luvun lopulla yskivän talouden pelasti talon vuokraaminen muutamaksi vuodeksi kansalaiskoulun käyttöön. ”Se oli talon pelastus sillo, saatii uuet kattopellitkii”. 

”Vuonna 67 vai mitä se oli, sen mie muistan ku oltii talkoissa, sitä kattoo tehtii, kannettii peltiä sinne katolle, ei tänä päivän sellasii talkoohommia saa tehhä, eikä ne uskalla enää katollekaan mennä. Enää ei meinaa kokouksiakaan saada kokoon, tahtoo olla ne neljä ku pitäs olla kaheksa, vähän hiipumaan päin.” 

Kansalaiskoulu eli jatkokoulu toimi osana suomalaista oppivelvollisuusjärjestelmää vuosina 1958–1977. Se oli teoreettisemmin painottunutta oppikoulua käytännönläheisempi opintopolku – ja monien köyhien ja syrjäisillä paikkakunnilla asuneiden perheiden lasten ainoa mahdollisuus oppivelvollisuuden loppuunsaattamiseen. Ruokolahdella kaukaisempien kylien opiskelijoita kuljetettiin talolle taksin virkaa toimittaneella Chevrolet-amerikanraudalla. Kansalaiskoulut lakkautettiin vuodesta 1972 alkaen portaittain toteutetun peruskoulu-uudistuksen yhteydessä, ja Ruokolahti oli yksi uuden peruskoulun kokeilukuntia. Virmutjoen opiskelijat siirtyivät jo vuonna 1972 seurojentalolta Ruokolahden kirkonkylän uutuuttaan hohtavaan koulurakennukseen – ja talo palasi taas enemmän viihdekäyttöön. 

Aikalaisten mieleen on jäänyt erityisesti vuoden 1977 Jukolan viestin yhteydessä järjestetyt iltamatanssit: ”Meill oli 350 henkee iltamaluvassa henkilömäärä, mikä on mitotettu se talon mukaan, mutta sehän jouduttiin käytännössä tuplamaan heti se ihmismäärä. Tällä kylällä oli silloin tuhansittain kansaa. Se oli todella vauhdikas se viikonloppu, sellastahan meill ei oo koskaan ollu.” 

Nykyisin Virmutjoen seurojentalo täyttyy kesäisin hää- ja muista juhlista sekä satunnaisista tapahtumista, kuten Saimaan Teatterin esityksistä. ”Täälläkään pitäjässä ei ole montaa sellasta paikkaa kuin tää, että pystytään suuremmat juhlat järjestämmään.”  

”Suurta kunnioitusta ketkä sitä rakentaneet aikanaa, kuvitella miten noikin iso talo, kyllä sitä kunnoittaa ketkä sillon on touhunnu, jaksanu touhuta.”

Sanna Ryynänen
FT, tutkija
Saimaan Teatteri

* * *

Tekstin tiedot ja sitaatit ovat huhti–kesäkuussa 2020 tehdyistä puhelinhaastatteluista, joilla Saimaan Teatterin työryhmä keräsi muistoja Virmutjoen Seurojentalosta. Lähteenä on käytetty myös Uutis-Vuoksen 11.6.2019 julkaistua juttua ”Lyhyeksi jääneen kansalaiskoulun aikakausi yhdisti 1960-luvun nuoria Ruokolahdella”.  Mikäli huomasit tekstissä asiavirheitä, olethan yhteydessä: sanna.ryynanen(at)uef.fi / 040 355 2639. 

Lämmin kiitos Virmutjoen haastateltaville: Hannu Inkinen ja Väinö Liftländer sekä Martti Gummerus ja Aino Gummerus. 

Kuvat: Saimaan Teatteri