Sanna Ryynänen, FT
Seuran- ja työväentalot ovat suomalaisen kansalaistoiminnan ja kansalaisyhteiskunnan peruskiviä. Ne ovat syntyneet aatteen palosta, suurella sisulla, yhteenliittymien voimasta, ihmisten näköisiksi.
Seuran- ja työväentalot ovat myös kurkistusikkuna eri aikakausiin ja yhteiskunnallisiin tilanteisiin. Talot limittyvät ja linkittyvät monin tavoin suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen ja käänteisiin. Ne ovat eläneet ajassa ja muuttuneet yhteiskunnallisten virtausten ja mullistusten mukana. Osa niistä on vuosien saatossa tuhottu tai tuhoutunut, osa muuntunut nykykuntien monitoimikeskuksiksi, osa hakee 2020-luvun identiteettiään vanhan ja uuden rajalla.
Seuran- ja työväentalojen historia ulottuu autonomian aikaan eli 1800-luvun viimeisille vuosikymmenille ja 1900-luvun alkuun. Tuolloin alkoi syntyä uusia aatteellisia yhdistyksiä, järjestöjä ja kansanliikkeitä, kuten työväenliike, nuorisoseuraliike, raittiusliike ja osuustoimintaliike sekä urheiluseuroja ja vapaapalokuntia. Ne juurtuivat ajatukseen tasa-arvoisesta ja demokraattisesta yhteiskunnasta, jota jokaisen on mahdollista omalla toiminnallaan edistää.
Liikkeet tarvitsivat toiminnalleen tiloja, jotka mahdollistaisivat sekä kokoontumiset ja yhteistoiminnan että yhdistysten toiminnan rahoittamisen maksullisia tilaisuuksia ja tapahtumia järjestämällä. Niin eri puolille Suomea, kaupunkeihin ja kyliin, alkoi nousta seuran- ja työväentaloja. Ensimmäinen seurantalo valmistui vuonna 1886.
Talot ovat ihmisten yhteistoiminnan voimannäytteitä. Niitä rakennettiin yhteisin ponnistuksin, talkoovoimin. Niin taloista tuli sananmukaisesti omia, yhteisiä, julkisia. Ne olivat kansanliikkeen tilaa, yhteisen toiminnan tilaa, ulkoisista rajoituksista vapaata tilaa – tai sellaisiksi ne oli ainakin ajateltu.
Itsenäisyyden ajan ensimmäisinä vuosikymmeninä seuran- ja työväentaloverkosto laajeni ja vakiintui, mutta erityisesti työväentaloille ajanjakso oli myrskyisää ja traagista aikaa. Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen monia työväentaloja takavarikoitiin ja tuhottiin. Oikeistolainen poliittinen liikehdintä vahvistui 1920-luvun kuluessa, ja vuonna 1929 Eduskunta sääti äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen vaatimuksesta niin kutsutut kommunistilait. Ne muun muassa oikeuttivat viranomaiset sulkemaan tai pakkolunastamaan työväentaloja, mitä oikeutta myös runsaasti käytettiin. Työväenliike sai talojaan takaisin vasta sotien jälkeen 1940-luvulla.
Oman poliittisen mausteensa seurantalojen historiaan toi vuosina 1918–1944 toiminut kansallismielinen vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö ja kansalliskaarti Suojeluskuntajärjestö, joka omisti 1940-luvun alussa yli 400 seurantaloa – ja oli aikansa suurin kansalaisjärjestö. Suojeluskuntajärjestö lakkautettiin vuoden 1944 välirauhansopimuksessa, jossa sen toiminta määriteltiin fasistisluonteiseksi. Valtaosa suojeluskuntataloista siirtyi tuolloin muiden paikallisten järjestöjen tai kuntien omistukseen.
Suomen itsenäisyyden alkuajan poliittiset jännitteet heijastuivat siis seuran- ja työväentalojen toimintaan, mutta niin tekivät myös sodat. Taloilla järjestettiin kutsuntoja, ja nuoret miehet lähtivät niiltä sotaan. Sotien aikana talot toimivat evakkoon lähtevien kokoontumispaikkoina, ja evakkoja vastaanottaneilla paikkakunnilla niihin myös majoitettiin evakkoja ennen pysyvämmän asuinsijan löytymistä. Luovutetuille alueille jäi noin 120 seuran- ja työväentaloa.
Sodat vaikuttivat myös talojen ohjelmaan. Talvisodan aikana määrättiin tanssikielto, ja se poisti tanssit myös seuran- ja työväentaloilta. Tanssimista pidettiin moraalittomana, kun rintamalla samaan aikaan sodittiin. Huoli tanssimisen moraalittomuudesta heijastui myös seuran- ja työväentalojen iltamaperinteeseen. Iltamissa eli ohjelmallisessa illanvietossa pääpainon piti olla sivistävällä ja kohottavalla ohjelmalla, ja tanssia sai vain sen ohessa – vaikka monelle iltamakävijälle tanssi olikin illanvieton kohokohta.
1950- ja 1960-luvut olivat seuran- ja työväentalojen kulta-aikaa. Niiden salit täyttyivät ääriään myöten iltamien, tanssien ja elokuvien yleisöstä. Myös talkoohenki talojen ja niiden taustalla olevien yhdistysten pyörittämiseksi oli voimissaan. Talot yhdistivät usein kolmekin sukupolvea saman katon alle: lapset ja nuoret osallistuivat taloilla järjestettyyn liikunta- ja kulttuuritoimintaan, esimerkiksi voimistelu-, tanhu- tai teatteriryhmiin, vanhemmat vastasivat talojen toiminnasta ja tapahtumista sekä talojen kunnossapidosta, ja isovanhemmat olivat mukana tilaisuuksien järjestämisessä esimerkiksi lipunmyynnistä tai puhvetista käsin – ja kaikki tietenkin pistivät yhdessä tanssiksi. Talot yhdistivät näin kolme hyvin erilaiseen Suomeen syntynyttä sukupolvea: 1900-luvun alussa syntyneen sodan ja puutteen sukupolven, sotien jälkeisen jälleenrakennuksen sukupolven sekä niin kutsutut suuret ikäluokat tai suuren murroksen sukupolven, nykyiset 70-vuotiaat.
Talojen toiminnassa näkyvintä ovat olleet suuria yleisöjä keränneet juhlat, viihdetilaisuudet ja urheilukilpailut, mutta taloilla on ollut myös merkittävä kansansivistyksellinen rooli. Jonkun huoneen nurkkaan koottiin monesti paikkakunnan ensimmäinen kirjasto, ja taloilla järjestettiin keskustelu- ja luentotilaisuuksia sekä lukupiirejä. Iltamien sivistävä ohjelma saattoi olla esimerkiksi kohottava puhe, valistava muotinäytös tai vaikkapa osuustoiminta-aatteesta kertova yksinäytöksinen näytelmä.
Talojen sivistyksellisen toiminnan painotukset vaihtelivat aatteellisten taustaorganisaatioiden mukaan. Työväenyhdistysten vetämillä työväentaloilla paneuduttiin työväen oloihin ja niiden parantamisen mahdollisuuksiin, maamiesseurojen taloilla keskiössä olivat maaseutuun ja maanviljelyyn liittyvät kysymykset, ja nuorisoseurantalojen toiminnassa oli isänmaallis-kristillinen painotus. Talojen aatteellinen ja poliittinen ohjelma luonnollisesti jakoivat paikkakunnan asukkaita, mutta tanssit ja muut huvitukset puolestaan yhdistivät kansaa. Kun haluttiin pitää hauskaa, talojen taustajärjestöä ei useinkaan tuijotettu.
Talot olivat myös ruumiinkulttuurin keskuksia. Niiden yhteydessä toimivat urheiluseurat vahvistivat monipuolisen liikunta- ja urheiluharrastuksen mahdollisuuksia paikkakunnillaan, ja talojen voimistelu- ja tanhuryhmät myös kiersivät ahkerasti ympäri Suomea. 1960- ja 1970-luvuille ajoittunut suomalaisen yhteiskunnan suuri rakennemuutos merkitsi isoa mullistusta etenkin maaseudun seuran- ja työväentaloille. Suomi alkoi teollistua ja kaupungistua – ja maaseutu tyhjentyä. Yhdistysten aktiivien määrä väheni, ja osa taloista alkoi uhkaavasti rapistua talkooväen kadottua. Eduskunnan 1970-luvun lopussa tekemä päätös korjausapurahan myöntämisestä seuran- ja työväentaloille pelasti tuolloin monta kulttuurihistoriallisesti arvokasta rakennusta – ja pelastaa edelleen. Nykyisin seurantalojen korjausrahan myöntämistä koordinoi Suomen Kotiseutuliitto ry.
Seuran- ja työväentaloja on aikojen kuluessa kunnostettu monenlaisella otteella. Osa niistä on muuttunut ajan ja tarpeiden mukaan nykyaikaisiksi monitoimikeskuksiksi tai nuorisotaloiksi, joiden satavuotinen historia on kadonnut johonkin komeroiden uumeniin. Osa on aikamatkoja menneisyyteen maalaamattomine hirsiseinineen, käsinmaalattuine kulissikankaineen ja vanhoine elokuvajulisteineen. Osassa puolestaan näkyvät aikojen kerrostumat ja se, miten talot ovat samanaikaisesti olleet uskollisia historialleen ja eläneet ajassa. Nykyisin korostetaan talojen
kulttuurihistoriallisesti arvokkaat erityispiirteet säilyttävää korjaamista.
Seuran- ja työväentalojen tulevaisuuteen kohdistuu korjausavustustuksista huolimatta monenlaista huolta. Moni maaseutupaikkakunta on tyhjentynyt ja hiljentynyt, talojen ylläpidolle olennainen talkooväki vähenee ja ikääntyy, yhdistysten toiminta hiipuu. Toisaalta esimerkiksi lisääntyvä kiinnostus maallemuuttoon saattaa herätellä nyt hieman uinuvia seuran- ja
työväentalopaikkakuntia ja niiden kyläyhteisöjä. Me Saimaan Teatterissa haluamme kiertueillamme olla osaltamme mukana rakentamassa 2020-luvun seuran- ja työväentalohistoriaa ja tekemässä taloja tutuiksi myös uusille yleisöille.
