Valokuvaessee Saimaan Teatterin työstä ja sen merkityksistä
”En kykenisi asumaan ja elämään kolmea viikkoa näin” kommentoi ystäväni vieraillessaan kiertuelaivanamme toimivassa Lola3-aluksessa ja kuullessaan kiertue-elämän tiiviistä yhdessäolosta sekä nähdessään nukkumapaikkani, kerrossängyn yläpedin kolmen hytin edustalla olevassa avotilassa.
Laivakiertue-elämä on toden totta aivan omanlaisensa olosuhde – ihana ja ikimuistoinen mutta myös raskas, vaativa ja väsyttävä. Kaikille se ei sovi. Sitä toteuttamaan tarvitaan aivan omanlaisensa ihmistyyppi, kiertue-ihminen.
Laivakiertueteatterin tekeminen vaatii mukanaolijoilta esimerkiksi sitä, että teatterin tekemiseen osaa ja haluaa suhtautua kädet savessa -asenteella; että osaa tehdä monenlaisia asioita lavastuksen rakennuspuuhista ruoanlaittoon; että sopeutuu tiivistä yhteiseloa edellyttäviin leirimäisiin olosuhteisiin ja osaa huolehtia samalla omista rajoista; että haluaa ja pystyy irrottautumaan omasta arkielämästä ja sen ihmisistä (ja eläimistä) lähes tyystin useamman viikon ajaksi; että osaa myös nauttia kiertueen erityisistä olosuhteista ja yllättävistä käänteistä. Ennen kaikkea se vaatii paloa tehdä teatteria pelkäämättä kaikkea sitä työtä, mikä esityksen toteuttamista ympäröi. Kiertueteatterin tekeminen pitää myös kokea merkitykselliseksi – vain yhtenä työtehtävänä muiden joukossa kiertämistä ei jaksaisi.
Laivakiertueella yleisölle näkyvin ja konkreettisin osa-alue, eli teatterin tekijöiden astuminen seurantalojen lavoille näyttelemään ja musisoimaan tai asettuminen ääni- tai valopöydän taakse esitystekniikkaa hoitamaan on vain murto-osa kaikesta tehtävästä työstä. Työpäivät venyvät usein aamusta tai aamupäivästä lähes puolilleöin, ja esimerkiksi vuoden 2023 kiertueella 23 kiertuepäivän aikana työryhmällä oli vain neljä vapaapäivää. Kaikkina muina kiertuepäivinä oli joko esitys tai kaksi, tai vähintäänkin tavaroiden roudausta ja näyttämön sekä esitystekniikan rakentamista.
Laivakiertueteatterin tekeminen tarkoittaa lähes päivittäistä painavien näyttämötarpeiden roudaamista ensin laivalta traktorin lavalle tai peräkärryyn ja sieltä esiintymispaikkaan – ja esityksen päätyttyä tietenkin toisinpäin. Se tarkoittaa näyttämöiden tyhjentämistä esimerkiksi katsomon tuoleista, koko kylästä laadituista puisista pienoismalleista tai sekalaisesta joukosta rojua ennen kuin lavasteita voi alkaa kokoamaan. Se tarkoittaa lavasteiden pystyttämistä aina uusiin olosuhteisiin, aina erikokoisille lavoille lavastusta sopeuttaen. Se tarkoittaa esitystekniikan eli valojen ja äänentoiston rakentamista vanhojen talojen vaihtelevien, usein varsin haastavien sähköteknisten olosuhteiden mukaan venyen ja yllättäviä sulake- ja muita ongelmia ratkoen. Se tarkoittaa katsomojen rakentamista kuin palapeliä tehden usein joukosta eri kokoisia tuoleja ja penkkejä, joita pitää mahduttaa mahdollisimman paljon pieneen tilaan – ja esityksen päätteeksi katsomon purkamista taas siisteiksi tuolipinoiksi ja usein myös niiden kantamista lavalle tai muuhun säilytystilaan. Se tarkoittaa salin ikkunoiden pimentämistä erityisesti sitä varten mukana kuljetettavilla pimennysverhoilla tai ikkunakarmeihin teipattavalla muovilla ja niiden irrottamista esityksen jälkeen. Se tarkoittaa jokaista esitystä edeltäviä teknisiä läpimenoja, joissa askelmerkit sovitetaan aina uudelleen kulloisenkin lavan koon mukaan ja varmistetaan äänten ja valojen toimivuus. Se tarkoittaa omasta lavameikistä, hiuksista ja puvustuksesta huolehtimista. Se tarkoittaa mainos- ja opaskylttien kiinnittämistä esityspaikan seinään ja lähistölle ja niiden keräämistä pois näytöksen jälkeen. Se tarkoittaa myytävien t-paitojen asettelua esille ja niiden höyryttämistä myyntikelpoisiksi. Se tarkoittaa lipunmyyntiin soveltuvan pöydän etsiskelyä ja lipunmyyntitiskin pystyttämistä käsiohjelmineen, maksupäätteineen ja palautelomakkeineen. Se tarkoittaa tuottajan ja tutkijan toimimista lipunmyyjinä ja lippujen tarkastajina, monesti heikkojen nettiyhteyksien kanssa kamppaillen. Se tarkoittaa aivan jokaisen katsojan toivottamista tervetulleeksi ja kepeää jutustelua, ajan niin salliessa. Se tarkoittaa tuottajan työtä, joka alkaa aikaisin aamulla ja päättyy myöhään illalla ja ulottuu tavanomaisemman tuotantotyön lisäksi laituripaikkojen varaamisesta puhvetinpitäjien kanssa kommunikoimiseen. Se tarkoittaa näyttelijöiden erityistä venymistä kahden esityksen päivinä, joissa on vain lyhyt hengähdystauko esitysten välissä ja jotka päättyvät vielä näyttämön purkamiseen ja tavaroiden roudaamiseen. Noina päivinä se tarkoittaa myös päivänäytöksestä hiestä märkien roolivaatteiden uudelleen päälle pukemista. Laivakiertueen toteuttaminen tarkoittaa lisäksi kaiken edellä kuvatun mahdollistamista: aamupuurojen keittämistä (kiertueen aikana yhteensä yli 50 litraa!), yli kymmenen hengen lounaiden ja illallisten valmistamista etukäteen sovittuina työpareina, esityspaikkaan tulevien välipalojen kokoamista, valtavien ruokaostosten tekemistä muutaman päivän välein, tiskaamista, pyykkivuorten pesemistä ja ripustamista kuivumaan, yllättävien asiantilojen, kuten sairastumisten ja havereiden ratkomista. Kaikki, siis aivan kaikki, tehdään työryhmän toimesta, kesän 2023 kiertueella yhdeksän hengen voimin. Ja paljon on tietenkin tapahtunut jo ennen varsinaista kiertuetta: kiertuereitin suunnittelu, kiertuelaivan ja esityspaikkojen varaaminen, käsikirjoituksen kirjoittaminen, esityksen työstäminen ja harjoittelu, ja niin edelleen.
”Siitä tietää, että on ollut jo aika kauan kiertueella, kun tää alkaa tuntua ihan normaalilta,”, totesi eräs seurueen näyttelijöistä traktorin lavalla teatterin tarpeiston seasta, kun paikallinen traktorikuski suoritti avolava-traktorinsa jännittävää kääntöoperaatiota kapealla rantatiellä, tarkoituksenaan peruuttaa traktori laivan viereen roudaamista varten.
Kiertue-elämä tarkoittaa fyysisen työn lisäksi myös henkistä työtä. Tiivis yhteiselo on kannatteleva mutta myös vaativa olosuhde. Työtä tehdään ja aikaa vietetään koko ajan yhdessä työryhmän kanssa. Samalla oman elämän muut ihmiset katoavat johonkin taka-alalle: yhteydenpito ystäviin ja perheenjäseniin vähenee tai lakkaa melkein kokonaan. Hyvinvointi laivakuplassa vaatii niin itsestä ja omista rajoista huolehtimista kuin kykyä yhteiselon kirvoittamien moninaisten tunteiden tunnistamiseen ja käsittelyyn – ja myös sen kanssa elämistä, että omia tai muiden huonoja päiviä ei pääse mihinkään karkuun.
Laivakiertueteatterin tekemiseen sisältyy myös paljon kepeyttä: yhteisiä herkkulounaita ja -illallisia pitkän pöydän ääressä, jokailtaisia saunahetkiä laivan takakannen puusaunassa, kirjan lukemiseen tai ristikon tekemiseen pyhitettyjä omia hetkiä laivan yläkannella auringosta nauttien, ajomatkoja laivan kannella Saimaan kauneuteen upoten, tuulen tuivertaessa hiuksia, pysähtymisiä keskelle suuria selkiä ja uimahyppyjä laivan yläkannelta tai katolta, vapaapäivien metsäretkiä yksin ja yhdessä, paljon yhteistä naurua. ”Tää yhdistelmä ruumiillista työtä ja hedonismia sopii mulle”, totesi eräs seurueen näyttelijöistä.
Kaikkinensa laivakiertue muodostaa senkaltaisen olosuhteen, joka kutsuu ottamaan etäisyyttä arkiajattelusta ja siitä, miten teatterin tekemiseen suhtautuu. Brasilialainen kasvatusfilosofi Paulo Freire (1921–1997) on käyttänyt praksiksen käsitettä kuvatessaan senkaltaista vuoropuhelua teoreettisen ajattelun ja käytäntöjen välillä, joka tuo jotain uutta molempiin. Käsitettä voi soveltaa myös laivakiertueteatteriin. Teatteri on toki jo lähtökohtaisesti senkaltainen työn muoto, joka yhdistää käsitteellisempää ajattelua ja konkreettista toimintaa, eli tavallaan jo lähtökohtaisesti praksista. Tuo teatterin ominaislaatu ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että teatterin tekemistä ja omaa praktiikkaa tulisi aina asetuttua syvällisemmin pohtimaan ja sen merkityksiä arvioimaan.
Laivakiertue on teatterin tekemistä kädet savessa ja sellaisena olosuhde, joka kutsuu teatterityön käytäntöjen ja merkitysten pohtimiseen ja kirkkaampaan tiedostamiseen. Laivakiertueen olosuhteet saavat ehkä näkemään ja tiedostamaan teatterityöstä ja sen rakenteista sellaista, mitä ei arkisempien rutiinien keskellä tule välttämättä ajatelleeksikaan – ja syntyvät oivallukset päätyvät ehkä kehittämään omaa praktiikkaa laajemminkin tai auttavat löytämään uudenlaista iloa ja motivaatiota myös muuhun työhön. Väitänkin, että teatterin tekeminen tavalla, jossa aivan kaikki tehdään itse eikä mikään tule valmiina avartaa lähes väistämättä näkökulmia myös muunlaisiin työskentelyolosuhteisiin ja laajasti ajatellen koko teatterin tekemiseen.
Laivakiertue on praksista myös hieman toisessa merkityksessä. Mainitsemani Paulo Freire kuvasi praksista paitsi tietoiseksi toiminnaksi myös maailman muuttamiseksi. Freiren kutsumuksena ja intohimona oli kamppailu tasa-arvon ja inhimillisyyden puolesta, kaikenlaista eriarvoisuutta ja sortoa vastaan. Hän koki, että on suorastaan farssi kirjoittaa tai puhua kaikkien tasa-arvon puolesta ja eriarvoisuuksia vastaan, ”jos ei ryhdy mihinkään konkreettiseen tehdäkseen väitteen todeksi” (Freire 2005, 51). Freiren työn ja toiminnan johtotähtenä oli ajatus siitä, että akateemisen toimijan on ajattelun ja kirjoittamisen rinnalla tärkeää myös kuvainnollisesti ja konkreettisesti liata sandaalinsa mutaisilla teillä, siis olla monenlaisten ihmisten parissa, ajatella ja toimia yhdessä heidän kanssaan, pyrkiä muuttamaan maailmaa tasa-arvoisemmaksi ja inhimillisemmäksi.
Konkreettisesta toimeen tarttumisesta on kyse myös kiertueteatterin työssä – vaikkakaan ei toki samanlaisesta vallankumouksellisesta heittäytymisestä sorron vastustamiseen kuin Freiren opeissa. Yhtä kaikki väitän, että esimerkiksi Saimaan Teatterin laivakiertueet ovat myös yhteiskunnallisesti merkityksellinen teko, jolla on voimaa nytkäyttää maailmaa edes pienen hippusen inhimillisempään suuntaan. Ajattelen väitteeni taustaksi ihmisten kokoontumista yhteen taiteen ääreen taloihin, jotka ovat jo hiljentyneet mutta joissa vielä kaikuvat säännöllisten teatteriesitysten ja iltamien kaiut vuosikymmenten takaa. Ajattelen mahdollisuuksia päästä kosketuksiin monitasoisen teatterikokemuksen kanssa seuduilla, joilla taiteen kokemisen mahdollisuudet ovat harvassa tai puuttuvat kokonaan. Ajattelen kaksivuotiasta katsomossa hihkunutta lasta ensimmäisen teatterikokemuksensa äärellä ja 98-vuotiasta ikäihmistä, joka poistui näytöksestä silmät hehkuen. Ajattelen yhteisen naurun hetkellistä kepeyttävää voimaa aikana, jolloin mediassa vellovat synkät ja raskaat uutiset. Ajattelen sitä, että Saimaan Teatteri saattaa olla monelle ensimmäinen kerta, kun näkee lavalla ruskean näyttelijän tai ei-binäärisen henkilöhahmon (ja näyttelijän). Ja ajattelen lukuisia tutkimuksia, jotka kertovat siitä, että taiteen kokeminen voi ruokkia empatiakykyämme; että tarvitsemme taidetta ollaksemme enemmän ihmisiä, inhimillisiä toisillemme.
Tarvitsemme nyt taidetta enemmän kuin koskaan – ja kiertue-ihmisiä sitä tekemään.
Tekstin kirjoittaja, yhteiskuntatieteilijä, FT Sanna Ryynänen on Saimaan Teatterin tutkijajäsen ja yliopistonlehtori, joka rakastaa Saimaata, teatteria ja vanhoja seurantaloja ja on viettänyt kiertue-ihmisenä Saimaan Teatterin matkassa jo kolme heinäkuuta
Lähde:
Freire, Paulo (2005). Sorrettujen pedagogiikka. Tampere: Vastapaino.
