Haastattelin kesäkuussa 2023 höyrylaiva-asiantuntijoita Saimaan Teatterin ja Lappeenrannan kaupunginteatterin kevään 2024 yhteistyöproduktion tausta-aineistoksi. Sain kuulla esimerkiksi höyrylaivaelämän erityislaatuisesta, pitkän ja tiiviin työperiodin muovaamasta yhteisöllisyydestä. Minulle kerrottiin myös työjakson eri vaiheista alun innostuksesta keskikohdan työlääntymisen kautta lopun haikeuteen sekä työskentelyn hiomista käytännöistä, kuten lämmityshalkojen siirtämisestä ketjuttamalla ja asioiden sujuvuuden vaatimasta keskinäisestä luottamuksesta. Kaikki tuo kuulosti yllättävänkin tutulta. Saimaan Teatterin kiertuelaivana toimiva mikkeliläisen Ekin Partion Lola3-alus ei ole höyrylaiva, eikä teatteriseurue vastaa laivan kulusta kuten höyrylaivan miehistö, mutta tiiviin laivaelämän muovaamassa yhteiselossa on hämmästyttävän paljon samaa kuin kuvauksissa höyrylaivaelämästä ennen ja nyt.
”Lotjaväestön tulee (…) vuorotellen hoidella alusta ja lastia ja tehdä ne työt, mitä lotjan hoitamiseen kuuluu. Heidän tulee myös olla avulliset lotjaa lastatessa sekä puun panossa hinaajalaivan tarpeiksi, sattukoonpa se mihinkä vuorokauden aikaan tahansa.” (Järjestyssäännöt Kaukaan tehtaan lotjaväestölle, 1905. Teoksessa Pakkanen 1995, s. 58)
Lola3-laivaan ei lastata halkoja, mutta purku- ja lastauspuuhiin työryhmä päätyy yhtä kaikki lähes joka päivä, jotakuinkin ”mihinkä vuorokauden aikaan tahansa”, näyttämötarpeiston sekä ääni- ja valotekniikan matkatessa laivan kannella. Kannelle tarpeisto siirtyy kädestä käteen ketjuttaen, samalla tavoin kuin höyrylaivojen metriset lämmityshalot on kuljetettu laivaan ennen ja kuljetetaan usein edelleen.
Laivan pienet tilat ja jatkuva yhdessäolo kolme viikkoa kestävän kiertueen aikana muokkaavat työryhmästä yhteisön hyvin samalla tavoin kuin kuvaukset höyrylaivojen pitkistä työperiodeista kertovat. Saimaan Teatterin laivayhteisön ytimen muodostaa yhdeksän hengen joukko: teatterin näyttelijät ja muusikko, kiertueteknikko, tuottaja ja tutkija. Lisäksi laivayhteisöön kuuluu noin viiden päivän välein vaihtuva laivan henkilökunta, eli päällikkö ja kansihenkilö, sekä satunnaiset laivavieraat. Tiivis yhteiselämä rakentaa yhteisiä toimintatapoja ja muovaa jaettua huumoria. Moninaisen joukon yhteiselon sujuminen vaatii puolestaan niin yhdessä sovittua työnjakoa (vaihtuvat ruoanlaitto- ja siivousvuorot) kuin luottamusta siihen, että asiat sujuvat kuten on sovittu (aikataulut, painavien tavaroiden siirtäminen laivasta ja laivaan, jne.) – aivan kuten höyrylaivoissa 1900-luvulla.
Laivalla Saimaata kiertäessämme asetumme osaksi pitkää Saimaan vesiliikenteen ja laivayhteisöjen jatkumoa, joka käynnistyi laajamittaisemmin jo 1700-luvulla ja jota muovasivat merkittävällä tavalla 1800-luvun alun voikuljetukset Savosta Laatokalle. Erityisen luonteenomaista Saimaan vesiliikenteelle on ollut vilkas höyrylaivaliikenne 1800-luvun lopulta 1900-luvun puolivälin tienoille Suomen ensimmäisine höyrylaivoineen, tervahöyryineen ja valkokylkisine matkustajalaivoineen. Saimaa oli pitkään osa myös juna-laiva -yhdistelmäliikennettä, jossa matkustaja osti yhteislipun kahteen kulkuvälineeseen määränpäähän pääsemiseksi.
Laivalla liikkuva teatteri muistuttaa Saimaan ikiaikaisesta merkityksestä kulkuväylänä ja tuo oman erityislaatuisen mausteensa Saimaan aalloilla vuosisatojen saatossa muodostuneiden työyhteisöjen kirjoon. Vanhoissa seuran- ja työväentaloissa esiintyvän kiertävän teatteriseurueen varsinainen työ sijoittuu laivan ulkopuolelle, seuran- ja työväentalojen näyttämöille ja on siinä suhteessa toki erilaista kuin varsinaisen laivatyön ympärille muodostuneet ja muodostuvat yhteisöt. Laiva-arki muovaa kuitenkin yhdessäolon tapaa niin monin tavoin, että myös laivalla liikkuvan teatteriseurueen työ on perusteltua luokitella laivatyöksi. Laiva – tässä tapauksessa Lola 3 – moninaisine laiva-arjen sujuvuuden vaativine puuhineen on nimittäin olennainen osa sitä, mitä yleisö teatteriseurueen työstä näyttämöllä näkee. Saimaan Teatterin taiteellinen ominaislaatu rakentuu keskeisellä tavalla laivaelon muovaamana ja kunkin kesän omanlaisensa laivayhteisön kannattelemana.
Kirjoitan tätä tekstiä sen aiheeseen sopivasti Lamposaaren esityksemme ankkuroitumispaikassa, Lappeenrannan Kanavansuun perinnelaivatelakalla, ympärilläni joukko vanhoja höyrylaivakaunottaria. Niiden joukossa on myös kaksi oman isoisäni aikoinaan kipparoimaa laivaa, Tapola ja Rapid, isoisäni suussa ”Rapitti”. Ne muistuttavat osaltaan niistä jatkumoista, joita Saimaan vesiliikenteessä rakentuu menneen ja nykyisyyden välille. Edelleen kulussa olevat vanhat höyrylaivat, nyt pääosin yksityisomistuksessa ja huvivenekäytössä, ovat elävää historiaa, jonka vaaliminen kunnostaen ja huoltaen on samanlainen kulttuuriteko kuin Saimaan Teatterin kiertuepaikkojen, vanhojen seuran- ja työväentalojen huoltaminen ja hoivaaminen. Ja meitä on monia, joiden suvun historiaan nuo vanhat laivat tiiviisti kietoutuvat. Siksikin ilahduttaa niiden tarinoiden jatkuminen edelleen.
Isoisäni Eino Ryynänen työskenteli 1940-luvulta lähtien monen vuosikymmenen ajan kesäisin päällikkönä Saimaalla liikennöivissä höyryhinaajissa ja talvisin metsätöissä – tyypillinen yhdistelmä noihin aikoihin. Isoisäni oli laivatyöläisenä sikäli onnekas, että laivojen levähdys- ja lastauspaikka sijaitsi hänen kotikaupungissaan. Juuri Kanavansuun telakalta isoisäni käveli aikoinaan aina kotiin Lauritsalaan, muutamaksi työperiodien väliin sijoittuneeksi vapaapäiväksi. Aikana ennen laajemmin käytössä olevia puhelimia, muista nopeista viestivälineistä puhumattakaan, sana harvinaisten kotipäivien aikatauluista kulki postikorteilla. Löysin niitä hiljattain nipun äitini arkistoista. Joensuusta tai Savonlinnasta lähetetyn maisemakortin teksti oli jokaisessa lyhyt ja ytimekäs, aina samanmuotoinen: ”Kotiin keskiviikkona [tmv.]. Terv. Eino” – vähän kuin ammoisten aikojen WhatsApp-viestit.
Tiedän isoisäni laiva-ajoista harmillisen vähän mutta sen tiedän, että Saimaa oli hänelle tärkeintä maailmassa. Muistan lukuisat kerrat lapsuudestani, kun Eino-ukki seisoi mökin laiturilla ulapalle katsoen ja puhuen järvelle jotain, mikä ei ollut edes tarkoitettu meidän muiden kuultavaksi.
Rakkaus Saimaaseen yhdistää myös Lola3-laivalla matkaavia Saimaan Teatterin jäseniä ja muovaa jälleen uutta sukupolvea Saimaalla seilaajia. Laivatyön omaleimainen yhteisöllinen kulttuuri elää ja voi hyvin edelleen!
Tekstin kirjoittanut Sanna Ryynänen on yliopistonlehtori ja Saimaan Teatterin tutkijajäsen, joka seilaa Saimaalla laivatöissä jo kolmannessa sukupolvessa.
Lähteet:
Jaatinen, Toimi & Ohvo, Heikki (1991). Saimaan laivaliikenne. Teoksessa Toimi Jaatinen (toim.) Saimaa-kirja. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 90–138.
Ohvo, Heikki (1989). Laivamiehet Saimaan matkustajahöyrylaivoissa 1900-luvulla. Saimaan Purjehdusmuseoyhdistyksen julkaisu no. 4. Saimaan Purjehdusmuseoyhdistys & Saimaa-museo.
Pakkanen, Esko (1995). Hurma ja Kaukaan muut höyrylaivat. Suomen höyrypursiseura ry.
Haastattelut kesäkuussa 2023: Mikko Manka & Esko Pakkanen
