Kuvittele seurantalon autio pihamaa, talolle johtava tyhjä tienpätkä ja sen takaa häämöttävä isompi tie, jolla kulkee ihmisiä ja autoja vain harvakseltaan. Kuvittele sitten hetki jossain kello kuuden ja puoli seitsemän välissä, kun autoja yhtäkkiä alkaa tulla suoranaisena letkana, talon pihamaalla tarvitaan liikenteenohjaajaa, ja itse talo täyttyy viimeistä paikkaa myöten.
Kuvittele teatteriesitykseen ensimmäistä kertaa tuleva viisivuotias, jolta on jäänyt päiväunet innostuksesta väliin, joka väliajalla tiedustelee huolestuneena, että eihän esitys jo lopu ja joka esityksen päätteeksi kirmaa työväentalon pihamaalla näytelmän lehmihakakohtauksen innoittamana.
Kuvittele Maaseutua etsimässä -näytelmän Kulkurin valssi -viittauksista ilahtunut 70+ ikäinen katsoja, joka on nähnyt esityspaikkanamme toimivassa työväentalossa elämänsä ensimmäisen elokuvanäytöksen veljensä kanssa ja joka on katsomossa jälleen samaisen veljen kanssa – 66 vuotta myöhemmin, ensimmäinen elokuvakokemus yhä kirkkaana mielessä.
Kuvittele kahdeksankymppinen esityspaikkakunnan asukas, joka kertoo olevansa Saimaan Teatterin fani ja joka kuiskaa lipunmyyjän korvaan esityksen jälkeen, että oli nukahtanut edellisen sunnuntain saarnan aikana kirkossa mutta Saimaan Teatterin esitys oli pitänyt hereillä alusta loppuun.
Nuo ovat välähdyksiä ja tunnelmapaloja Saimaan Teatterin kesän 2023 ensimmäiseltä kiertueviikolta. Yleisöpalautteissa toistuu ajatus siitä, miten tärkeää on tuoda ammattiteatteria maaseudulle ja saada eloa vanhoihin seurantaloihin, saattaa ihmisiä yhteen. Tuosta ajatuksesta on mielessäni rakentunut hieman yllättäväkin yhteys teinimuistoihini 1980- ja 90-lukujen taitteen Lappeenrannassa. Niihin minut kuljetti kohtaaminen Sulkavan Ihmemaa-festivaaleilla.
Saimaan Teatterin Sulkavan esitys ja Ihme-kollektiivin järjestämät Ihmemaa-festarit tapahtuivat nyt jo toista kertaa peräkkäisinä päivinä. Viime kesänä Ihmemaa-aikatauluyhteys oli vielä sattumaa, mutta tänä vuonna sijoitimme ensi-illan Sulkavalle nimenomaan Ihmemaan vuoksi. Meistä tuli pienen ja mahtavaenergisen festivaalin faneja hetkessä. Vietimme siis ensi-iltaperjantain jälkeisen lauantain Ilmemaa-festarifiiliksissä, ja haaveilemme palaavamme festaroimaan Sulkavan soutustadionille myös tulevina kiertuekesinä.
Ihmemaa kutsui minussa esiin muistoja vuosikymmenten takaa. Vietin nuoruuteni 1980-luvun lopun Lappeenrannassa, jossa vaihtoehtoisempi kulttuuritarjonta oli eloisaa ennen kaikkea muutaman aikaansaavan ihmisen ansiosta. Pari tyyppiä järjesti kunnianhimoisia elokuvakerhoja, jotka tutustuttivat minut ja monet muut leffatarjontaan, joka ei muutoin olisi pikkukaupungin valkokankaille ja tietoisuuteemme päätynyt. Pari muuta tyyppiä järjestivät puolestaan keikkoja ja pieniä festareita, jotka lavensivat monen musiikkimakua ja tekivät vaihtoehtoisemman kulttuuritarjonnan suhteen silloin vielä aika hiljaisen kaupungin elämästä monin tavoin kiinnostavampaa.
Sulkavalla tapasin vuosikymmenten tauon jälkeen, sattumalta, yhden noista teinivuosieni aktiivisista keikkajärjestäjistä. Tuo kohtaaminen muistutti siitä, että Ihmemaa-festarin ja muiden vastaavien tapahtumien minussa sytyttämien innostuksen ja onnen juuret ovat Lappeenrannan 80- ja 90-lukujen vaihteen omaehtoisten tapahtumajärjestäjien muokkaamassa kasvualustassa. Saimaan Teatterin Maaseutua etsimässä -näytelmässä lauletaan Kansalaislaulun säettä ”Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa”. Yhtäkkiä tuo ajatus löysikin paljon arkisemman ja lähestyttävämmän kulman kuin se historiallinen juhlava jäykkyys, millaisena laulun sanat nykykorviin kalskahtavat.
Saimaan Teatterin esitysten ja Ihmemaa-festarien kaltaiset kulttuuritapahtumat ovat samaa sukua kuin teinivuosieni elokuvakerhot ja minifestarit: niitä tehdään pienellä joukolla ja suurella intohimolla, työtunteja laskematta; niissä on jokin sellainen viehättävän outouden kierre, joka saattaa salakavalasti avartaa näkymää siihen, mitä (kesä)teatteri tai musiikki voivat olla; ne toteutuvat paikoissa, jotka eivät pursua mahdollisuuksia taiteen kokemiseen samalla tavoin kuin isommat taajamat. Ne muistuttavat, että tarvitaan myös lähellä olevia ja lähelle tulevia kulttuuritapahtumia – ne eivät ole luksusta vaan perustavanlaatuista ihmisenä olemisen rakennusainetta. Ilman niitä elämässä olisi huomattavasti vähemmän hurmaantumista, huumaantumista, iloa ja oivalluksia. Ne ovat leikkiä, jota aivan kaikki tarvitsemme elämiimme. Yhdysvaltalainen filosofi Martha Nussbaum sanoisi: ilman taiteen ja kulttuurin mahdollistamia kokemuksia ja tunteita sekä empatiakykymme että sielumme näivettyisivät.
Saimaan Teatterin tutkijajäsenenä olen kiertueilla tutkijaroolini ohella jonkinlainen yleismonitoimihenkilö. Vastaan aamupuurojen keittämisestä, myyn lippuja yhdessä tuottajan kanssa, autan roudauksessa, esityksen rakentamisessa ja purkamisessa sekä teen oman osani laivan ”kotitöistä” eli ruoanlaitosta ja siivoamisesta. Esitysten aikana minulla olisi hyvin tilaa tehdä omia Saimaan Teatteriin kirjoitustöitäni, kuten tätä blogia, joille kiertuearjessa jää muuten varsin vähän aikaa. En kuitenkaan yleensä malta pysyä pois salista – siitäkään huolimatta, että tulen kesän aikana nähneeksi saman esityksen yhteensä parikymmentä kertaa. Minua vetää puoleensa itse esitys mutta aivan erityisesti yleisön energia.
Seuraan esitystä yleensä jostakin katsomon takaosasta, eli eteeni avautuu näyttämön lisäksi näkymä täyteen katsomoon: eri korkeuksiin asettuviin päihin, toisiaan hankaaviin hartioihin, intensiivisimpien kohtausten eteenpäin kallistamiin kehoihin, naurunpurskahdusten säestämiin hyvänmielen hytkymisiin, vierustoverin kanssa vaihdettuihin katseisiin. Tuosta kaikesta muodostuu aivan omanlaisensa tunnelma, joka kietoo myös minut taikapiiriinsä. Siinä tiivistyy jotain sekä taiteen että erityislaatuisten esiintymispaikkojemme, vanhojen seuran- ja työväentalojen ominaislaadusta: yhteen tulemisesta, yhdessä kokemisesta, yhteisestä rituaalista, astumisesta arjesta hetkeksi juhlaan.
Tekstin alussa mainitsemani viisivuotias, Saimaan Teatterin salissa ensimmäisen teatterikokemuksensa saanut pikkukatsoja saattaa kantaa muistoa ensikosketuksestaan teatterin taikaan samalla tavoin kuin minä muistan Lappeenrannan kaupunginteatterin Kolme iloista rosvoa -näytelmän leijonan 80-luvun alusta tai kuten se niin ikään tekstin alussa mainitsemani Saimaan Teatterin seniorikatsoja, joka muisti elokuvaelämyksen 66 vuoden takaa.
Meihin piirtyy merkkejä kaikesta kokemastamme, ja erityisen syvälle painuvat tunteitamme ravistelevat elämykset, joiden tuottamisessa taiteella on aivan erityinen roolinsa. Tunnemuistot säilyvät vielä pitkään sen jälkeen, kun tapahtumien ja tilanteiden yksityiskohdat ovat jo unohtuneet. Ja ne muokkaavat sitä, keitä me ihmisinä olemme ja miten toisiimme suhtaudumme.
Väitän, että osasyy päätymiseeni Saimaan Teatterin tutkijajäseneksi on niissä teinivuosieni taide- ja kulttuurikokemuksissa, jotka avasivat minulle vaihtoehtoisemman kulttuurin kirjoa. Väitän myös, että Saimaan Teatteri, samoin kuin esimerkiksi Ihmemaa-festari, tarjoaa mahdollisuuden samankaltaisiin avartumisiin ja piirtää mahdollisesti vuosikymmeniä säilyviä tunnemuistoja, joiden merkitystä voi vain arvailla. Erityisen tärkeitä Saimaan Teatterin ja Ihmemaa-kollektiivin kaltaisista toimijoista tekee se, että ne avaavat kokemusten ikkunoita taide- ja kulttuurikeskittymien ulkopuolella, tulevat lähelle, ja Saimaan Teatterin tyyppisten toimijoiden tapauksessa myös asettuvat taloksi tiloihin, joiden rakenteiden elämänkipinä – se, joka niihin on aikoinaan talkoovoimin istutettu – ansaitsee tulla taas herätellyksi.
Loppuun kesäloman kulttuurihaaste: tue pienten paikkakuntien ja niillä kiertävien taiteilijoiden ja kulttuuritoimijoiden työtä käymällä mahdollisimman monessa kulttuuritapahtumassa, näyttelyssä ja esityksessä. Tee osallistumalla osasi sen varmistamisessa, että myös vastaisuudessa mahdollisimman monet kehot ja mielet saavat tulla liikutetuiksi, hurmatuiksi, hauskuutetuiksi, inspiroiduiksi, yhteen tulemisen energiasta kosketetuiksi – ja altista tuolle kaikelle myös itsesi. Se kannattaa.
Tekstin kirjoittanut Sanna Ryynänen on yliopistonlehtori ja Saimaan Teatterin tutkijajäsen (joka on syntynyt pari vuosikymmentä aikaisemmin kuin muutoin ”nuorista näyttämötaiteen ammattilaisista” koostuvan Saimaan Teatterin muut jäsenet)
