Toukokuussa 2020 Saimaan Teatterin sähköpostilaatikkoon kilahti posti Himalansaaren nuorisoseurantalo Koivulasta. Korona oli peruuttanut kesäkiertueemme, ja teimme sen korvaajaksi kiertuepaikkoinamme toimiviin seurantaloihin keskittyvää podcast-sarjaa. Siihen liittyvän taustahaastattelun jälkeen Himalansaaren yhteyshenkilömme mieltä oli jäänyt vaivaamaan seurantalon nurkkaan sijoitetun vanhan, raskastekoisen kaapin arvoitus. Kaappi oli jostain syystä nurinpäin, ovet seinää vasten, eikä kukaan talon nykykäyttäjistä tuntunut tietävän syytä siihen, sen paremmin kuin kaapin sisältöäkään.
Kääntöoperaatiossa Himalansaaren mystisen kaapin väärinpäisyyden syyksi paljastui niinkin proosallinen seikka kuin oven rikkinäinen lasi, mutta sisällöltään kaappi osoittautui todelliseksi aarreaitaksi seurantaloja kiertävälle ja niiden historiasta kiinnostuneelle teatteriseurueelle. Vanhojen tili- ja pöytäkirjojen lisäksi kaapin hyllyt nimittäin notkuivat kellastuneita vihkosia – vanhoja seuranäytelmiä 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä: Harjoitushetki Himppulassa, Kun käki kukahti, Siemenperunat, Jooseppi kosii, Renk’ Kallen urotyö, Lauvantai-ilta, Ah hän suuteli, Rautatiehallitus istuu, Vanhainpoikain vaivalloinen vaellus, Möttösen äijän menninkäiset, Kun naiset kosivat, ja niin edelleen. Tiesimme, että tuohon materiaaliin haluamme vielä joskus uppoutua.
Seuranäytelmä on vakiintunut yleiskäsitteeksi seuran- ja työväentaloilla harrastaja- tai ammattilaisvoimin esitetyille näytelmille, joiden kultakausi ajoittui 1880-luvulta 1950-luvulle. Käsitteen sällskapspektakel juuret ovat kuitenkin toisaalla, 1840-luvun kaupunkien ruotsinkielisten säätyläisten ja seurapiirien teatterikerhoissa, jotka saivat vaikutteensa ja innoituksensa tuon ajan eurooppalaisista teatterivirtauksista. Suomenkielisen maaseudun ylemmän keskiluokan pariin näytelmäharrastus alkoi jalkautua 1860-luvun lopulla fennomaanisten eli suomalaisuusliikettä kannattavien ja suomen kielen aseman kohentamisen puolesta kamppailevien ylioppilaiden vanavedessä. Suomenkieliset näytelmät ajateltiin osaksi kansankasvatuksellista ohjelmaa: kansallista sivistystä haluttiin rakentaa nimenomaan oman kielen pohjalle ja siten tukea kansakunnan muodostumista. Näytelmillä pyrittiin myös tukemaan kansan siveellisyyttä vapaa-ajan vieton tapoja ohjailemalla; ne olivat ”siivoa huvitusta valvotuissa olosuhteissa” (Pietilä 2003, s. 146).
Näytelmien tuntemus ja harrastus alkoivat oikein toden teolla levitä vuonna 1872 perustetun Suomalaisen teatterin – Suomen Kansallisteatterin edeltäjän – ahkeran kiertuetoiminnan myötä. Suomalaisen teatterin perustaja Kaarlo Bergbom (1843–1906), haaveili teatterin muotoutuvan kouluksi, jossa ”kansakunta oppii sievää älyllisyyttä ja vakavaa ryhtiä, elämän tyynimielistä tarkastusta” (Aspelin-Haapkylä 1906, s. 207). 1880-luvulle saakka teatteri ja seuranäytelmäharrastus levittäytyivätkin suomalaisen rahvaan pariin ylhäältä päin ja kansanvalistustyön kannattelemana, kuten kirjallisuudentutkija Elina Pietilä kuvaa varhaisia seuranäytelmiä käsittelevässä väitöskirjassaan Sivistävä huvi (2003).
1880-luvulla kuitenkin tapahtui käänne, joka muovasi paitsi näytelmäharrastusta myös kauaskantoisesti koko suomalaista yhteiskuntaa. Tuolloin alkoi syntyä uusia aatteellisia yhdistyksiä, järjestöjä ja kansanliikkeitä, kuten työväenliike ja nuorisoseuraliike. Ne juurtuivat ajatukseen tasa-arvoisesta ja demokraattisesta yhteiskunnasta, jota jokaisen on mahdollista omalla toiminnallaan edistää. Suomalainen kansalaisyhteiskunta alkoi muotoutua. Samalla kansa otti ”sivistystyönsä omiin käsiinsä ja seuranäyttämötoiminnan omaksi harrastuksekseen” (Pietilä, 2003, s. 103). Oman tilan tarpeen siivittämänä eri puolille Suomea, kaupunkeihin ja kyliin, alkoi nousta seuran- ja työväentaloja, ensimmäinen vuonna 1886. Olennainen osa talojen arkkitehtuuria oli niin sanottu luukkunäyttämö – eli näyttämöharrastuksen leviämistä siivittivät myös hyvät puitteet.
Teatteritoiminnan uusien suuntien erityisen merkittävä veturi oli nuorisoseuraliikkeen keskeinen johtohahmo Santeri Alkio (1862–1930). Hän ajatteli seuranäytelmät ennen kaikkea kansalaiskasvatukseksi: ”näytelmän ensisijaisena tehtävänä on jalostaa ja kasvattaa, jakaa neuvoja ja elämänymmärrystä”. Alkio uskoi ihmisen kehityksen rajattomiin mahdollisuuksiin ja vannoi itsekasvatuksen nimiin eli omaehtoiseen itsen kehittämiseen ja uusien tietojen omaksumiseen. Seuranäytelmätoimintaa hän piti yhtenä nuorisoseurojen tärkeimmistä työmuodoista, monipuolisena ”henkisenä voimisteluna”. Seuranäytelmät asettuivat nyt vankasti kansan käsiin. Näytelmäharrastuksen nopea ja lavea leviäminen kansankerrosten läpi tuotti 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kansanvälisestikin ajatellen poikkeukselliset hahmot: näyttelevän talonpojan ja näyttelevän duunarin.
Seuran- ja työväentaloilla näytelmät sijoittuivat yleensä osaksi iltamia, jotka olivat yhteisöjen tärkeitä yhteisiä juhlahetkiä, arjesta irrottajia. Iltamia oli jopa parin viikon välein ja jokaiseen harjoiteltiin uusi näytelmä. Näytelmiä toteutettiin siis monesti kuin liukuhihnalta. Osa näyttelijöistä saattoi olla lavalla ensimmäistä kertaa, ja näytelmät koottiin usein esitysvalmiiksi ilman varsinaista ohjaajaa. Seuranäyttämöjen tarpeisiin julkaistiinkin erityisesti niille tarkoitettuja teatterityön oppaita. Ohjaaja Kaarle Halme (1864–1946) ohjeistaa amatöörinäyttelijöitä vuodelta 1905 peräisin olevassa lehtisessä näin: ”On kartettava kaikkea aiheetonta edestakaisin astelemista, ympäri juoksentelemista ja jalkojen siirtelemistä, sekä kaikkia rumia ruumiin liikuntoja, merkityksetöntä käsillä huitomista, päänheilumista, otsan rypistelemistä, silmäin räpyttämistä yms.”. Hän myös muistuttaa, että esityksestä on ”kerta kaikkiaan hyljättävä kaikellaiset valheelliset intoilemiset ja suuremmoisuudet, luonnoton tekeytyminen ja äitelä siirappitunteellisuus” ja ettei ”esitystä mitenkään saa päästää putoamaan välinpitämättömään laimeuteen, eikä tuskastuttavaan velttouteen”. Myös vanhat näytelmätekstit sisältävät vuorosanojen ohella yksityiskohtaista ohjeistusta: ”katselee hassunkurisesti jalka edelleen koholla”; ”kulkee eteenpäin kallistuneena mutta muuten selkä suorana”, ja muuta vastaavaa.
Musiikilla oli seuranäytelmissä olennaisen tärkeä rooli. Laulujen ajateltiin lisäävän näytelmien huvituksellista vetovoimaa sekä tukevan sivistyksellisiä ja kansanvalistuksellisia tavoitteita. Maaseutua etsimässä -näytelmän määreeksi löytämämme sana laulunsekainen esiintyy monen vanhan seuranäytelmän kansilehdellä. Olemme lainanneet näytelmistä myös itse musiikkia. Vuodelta 1928 peräisin oleva Maatalouskerholaisten laulu on kuultu Urho Karhumäen Möttösen äijän menninkäiset -seuranäytelmässä (1938). Kappaleella on mutkan kautta yhteys Saimaan Teatteriinkin: sen säveltäjä Väinö Pesola (1886–1966) paljastui muusikko Henri Lyysaaren entisen sävellysopettaja Tapani Länsiön isoisäksi.
Seuranäytelmätekstien tarve oli suuri, ja niitä kirjoitettiin myös ilman suurta taiteellista kunnianhimoa: tietynlaisen esitystilanteen palvelukseen ja monesti pienen lisätienestin motivoimana – ne olivat käyttökirjallisuutta. Toisaalta seuranäyttämöillä esitettiin myös esimerkiksi Minna Canthin ja Aleksis Kiventekstejä, samoin kuin käännösnäytelmiä. Kokemattomien teatterintekijöiden avuksi näytelmistä laadittiin kokoavia listauksia värikkäine luonnehdintoineen. Vuonna 1938 julkaistussa kirjasessa Valitse oikein. Suositteleva luettelo eri kustantajien näytelmistä ohjeistetaan esimerkiksi, että Ristinpaikka-nimisessä näytelmässä haamujen mukanaolo tekee esittämisestä erityisen vaativaa. Canthin Roinilan talossa onnistuu puolestaan ”heikommillakin näyttelijävoimilla ja ohjauksella”.
Yksi erityisen tuotteliaista seuranäytelmien kirjoittajista oli edellä mainittu Urho Karhumäki (1891–1947), joka työskenteli mm. kansakoulunopettajana ja maanviljelijänä. Hänet voi sijoittaa osaksi alkiolaista nuorisoseuranäytelmäperinnettä, jossa ihannoitiin maaseutua ja isänmaata ja jossa kansanvalistuksellinen eetos kuulsi vahvana. Suomalaiseen kulttuurihistoriaan Karhumäki on jäänyt taidelajien olympialaisten kultamitalistina. Karhumäki sai mitalinsa vuoden 1936 Berliinin taideolympialaisissa romaanistaan Avoveteen, jonka inspiroima kohtaus löytyy myös Maaseutua etsimässä -näytelmästä. Kultamitalissa oli kuitenkin hieman erikoinen sivumaku. On arveltu, että palkitsemisen taustalla oli taiteellisten ansioiden sijaan tai vähintäänkin niiden ohessa Hitlerin halu palkita Suomi lojaaliudestaan – olimmehan vastanneet ensimmäisten joukossa kutsuun osallistua natsi-Saksan isännöimiin taidekisoihin, joita moni muu Euroopan maa boikotoi. Haitaksi ei ollut varmasti sekään, että Karhumäen romaanin reipashenkinen maahenki-eetos sopi hyvin kansallissosialistienkin pirtaan. (Erola, 2014.)
Suomalainen seuranäytelmäkirjallisuus vilisee mieskirjoittajia, mutta naiskirjailijat muovasivat perinnettä merkittävällä tavalla. Laura Calonius (1833–1890) kirjoitti yhden ”ensimmäisen aallon” suosituimmista seuranäytelmistä, vuonna 1861 ensiesityksensä saaneen Kalatyttö-näytelmän, joka on nimetty myös ensimmäiseksi varsinaiseksi suomenkieliseksi seuranäytelmäksi (Pietilä, 2003). Varhaisia seuranäyttämöitä teksteillään rikastuttivat myös ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut naiskirjailija Theodolinda Hahnsson(1838–1919) sekä tietenkin Minna Canth (1844–1897), jonka ensimmäiset näytelmät Murtovarkaus (1878) ja Roinilan talossa (1885) nauttivat seuranäyttämöillä suurta suosiota vuosikymmenten ajan.
Seuranäytelmät ovat kaikkinensa mitä kiinnostavin linssi suomalaisen yhteiskunnan kehitysvaiheisiin. Vaikka monet seuranäytelmät olivat puhtaasti huvinäytelmiä, niitä valjastettiin myös eri aatteiden palvelukseen, sivistämään ja valistamaan kansaa. Autonomian ajan alkupuolella fennomania eli suomalaisuusliike pyrki suomenkielisillä seuranäytelmillä kohottamaan tietoisuutta kielikysymyksestä ja rakentamaan kansakunnan yhtenäisyyttä. 1800-luvun lopulta alkaen nuorisoseurojen näytelmät pyrkivät uudenlaisen tulevaisuuden edistämiseen itsekasvatuksen ja kristillisen isänmaallisuuden hengessä, maamiesseurojen näytelmillä välitettiin uutta maatalousoppia, raittiusseurojen näytelmät varoittivat viinan vaaroista, ja työväennäyttämöillä käsiteltiin työläisten kokemuksia sekä yhteiskunnallisia epäkohtia yhteiskunnallista valistusta levittäen. Pietilä (2003, 12) toteaakin, että ”ilman kontekstiaan suomalaista seuranäytelmää ei voi tarkastella. Sen kehitys ja merkitys liittyy kiinteästi maamme kulttuuri-, aate- ja valtiolliseen historiaan, se kehittyy sen kyljessä ja tulee lopulta tukemaan sitä”. Seuranäytelmäharrastuksella on ollut myös suuri merkitys suomalaisen kansalaisyhteiskunnan muotoutumisessa – ehkä isompi kuin on vielä tajuttukaan.
Saimaan Teatterin Maaseutua etsimässä -teosta voi asetella suomalaisten seuranäytelmien jatkumolle monesta eri näkökulmasta. Näytelmä on saanut innoituksensa vanhoista seuranäytelmistä ja kommentoi tuota perinnettä ja sen eetosta lempeästi nykyihmisen silmin – tietoisena myös perinteen painolasteista. Maaseutua etsimässä herää henkiin niillä samoilla näyttämöillä, joilla on vuosikymmenten saatossa nähty satoja seuranäytelmiä, moninaisine näyttelijöineen ja toteutuksineen. Toisaalta Saimaan Teatteri jatkaa kiertävänä ammattiteatterina vuonna 1872 toimintansa aloittaneen Suomalaisen Teatterin – sittemmin Suomen Kansallisteatteri – kiertueperinnettä. Saimaan Teatteri sijoittuu luontevasti myös siihen teatteritoiminnan jatkumoon, joka 1800-luvun lopulla juurtui ajatukseen tasa-arvoisesta ja demokraattisesta yhteiskunnasta. Tasa-arvo ja demokratia eivät ole tulleet valmiiksi, ja ajattelemmekin, että teatterilla on niiden puolustamisessa edelleen tärkeä roolinsa.
Lopuksi on syytä todeta, että Saimaan seutu soveltuu poikkeuksellisen hyvin seuranäytelmäperinteen muisteluun ja juhlistamiseen. Monet hyväkuntoisina säilyneet seuran- ja työväentalot ovat seuranäytelmäperinteen eläviä muistomerkkejä, ja alueeseen liittyy myös keskeinen luku suomenkielisen teatterin historiaa. Saimaan rannalla, tarkalleen ottaen Lappeenrannassa, päätyi vuonna 1846 näyttämölle kaikkien aikojen ensimmäinen julkisesti esitetty suomenkielinen näytelmä, Pietari Hannikaisen (1813–1899) kaksinäytöksinen ilveily Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään. Nyt, lähes 180 vuotta myöhemmin, kutsumme teidät täällä samoilla Saimaan rannoilla mukaan matkalle – emme Hölmölään vaan maaseutua etsimään!
Teksti ja kuvat: Sanna Ryynänen
FT, yliopistonlehtori (Itä-Suomen yliopisto), Saimaan Teatterin tutkijajäsen
Lähteet:
Erola, Lasse (2014). Unohdetut olympiavoittajat – taidekilpailut olympiakisoissa 1912–1948. Suomen Urheilumuseo.
Eskelinen, Teppo & Ryynänen, Sanna (2021). Tilaa toiminnalle ja tilan toimijuus. Fyysinen tila kansalaistoiminnan mahdollistajana. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja, vuosikirja 2021, vol. 22, 11–41.
Halme, Anna-Maija & Pakkala, Leni (toim.) (2008). Yhdessä rakennetut. Suomalaiset seurantalot. Suomen kotiseutuliitto.
Halme, Kaarle (1905). Opas seuranäyttelijöille ja seuranäytelmien toimeenpanijoille. Kustantaja Yrjö Weilin.
Kuismin, Anna (2023). Rentoja rekiviisuja ja kauniita kansallislauluja. Suomenkieliset ”laulunsekaiset kansannäytelmät” ja niiden kulttuuriset kontekstit. Ennen ja nyt: Historian tietosanomat 1/2023, 21–37.
Montonen, Paavo (1938). Valitse oikein. Suositteleva luettelo eri kustantajien näytelmistä. Helsinki: Suomen Nuorison Liitto.
Pietilä, Elina (2003). Sivistävä huvi. Suomalainen seuranäytelmä vuoteen 1910. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Seppälä, Mikko-Olavi (2020). Parempi ihminen, parempi maailma. Suomalaisen työväenteatterin päättymätön tarina. Tampere: Vastapaino.
