Saimaan Teatterin mökkimuistoja -kirjoitussarja on koottu mökkeilyteemaisista teksteistä, joita Saimaan Teatterin jäsenet merkitsivät muistiin näytelmän suunnitteluvaiheessa. Tämä on kirjoitussarjan ensimmäinen teksti. Sen on kirjoittanut Mökkiläisiä-esityksen näyttelijä Pietu Wikström.
Mökin rakensi pappa, ei omani, vaan isäni isoisä, jonka kaikki suvussa tuntevat pappana, itsekin, vaikka hän ehti kuolla viitisen vuotta ennen syntymääni. Mamma sanoi sitä kivityömaaksi; kallioinen ja kivikkoinen niemi Äitsaaressa Saimaan rannalla ilman omaa tietä, kylän rannasta oli onneksi lyhyt matka soutaa. Ensin raivattiin hirveällä työllä kivet rannoille erinäisiksi röykkiöiksi, sitten rakentui ensimmäinen sauna. Sen ja sopu-teltan kanssa päästiinkin jo kunnon kesämökkitunnelmaan ja rentoutumaan terästehtaan arjesta. Sitten rakentui punaisen mökin tupa, jota myöhemmin laajennettiin ja uusi hirsinen sauna ja 60-luvulla uuden sukupolven johdolla ja silmällä ylämökki; sekin tosin jämämateriaaleista ja kovin kevyin rakentein. Jokainen sukupolvi on rakentanut jotain; isäni teki ison kaapin kesäkeittiöön, jota minä laajensin tässä yksi kesä vieläkin isommaksi. ”Tuollaista ulkohuussiestetiikkaa”, oli käsistään selvästi kätevämpi ukkini kommentoinut puutarhuri-isälleni.
”Silloin oli kivaa, kun kaikki oli mökillä ja oli hirvee ukonjälähdys”, lukee kirjassa, johon on tallennettu hassuja lausahduksia varhaislapsuudestani. Jo ensimmäiset muistoni sijoittuvat mökille. Silloin se oli vielä laajemmin suvun mökki, jonka kalliot olivat täynnä pikkuserkkuja, setiä ja tätejä. Pelattiin tikkaa, krokettia ja sitä outoa peliä, jossa kopiteltiin värikästä ”myssyä” kahden pihtimäisen tikun avulla. Muistan myös marssineeni iso sauva tahtia lyöden alamökkiä ympäri ja opetelleeni kiroilemaan: ”VITTU, PERKELE, SAATANA, VITTU, PERKELE, SAATANA!” Ja perheemme hommattua koiran ja minun hommattuani ensimmäiset lökäpöksyt, muistan koiramme riepotelleen minua farkunlahkeesta pitkin mökkikalliota. Kerran saatiin serkkujen kanssa katiskalla niin paljon säynäviä, etteivät ne meinanneet mahtua veneeseen. Hautasimme suurimman osan. ”Oikea Pietarin kalasaalis”, taisi joku sanoa.
Teini-iässä hävetessäni ränsistynyttä ja outoa lapsuuden kotitaloani, muodostui mökistä viimeistään kaikista tärkein paikka. Silloin se oli jo siirtynyt meidän perheen ja isäni siskon omistukseen ja hiljennyt. Aikuisiällä olen viettänyt mökillä paljon aikaa, perheen lisäksi kumppanien ja ystävien kanssa ja jopa yksin keskellä talvea yrittäen pitää huteraa ylämökkiä lämpimänä pienellä kamiinalla. Olen tehnyt mökistä rakkaan ja omani. Tiedän, että mökkitunnelmointiini liittyy paljon nostalgiaa. Mietin usein pappaa mökillä; minulla on hänestä tarinoiden perusteella selkeä kuva, vaikken koskaan ehtinyt tavata. Pappa oli tarkka; kerran hän lukitsi äitini huussiin, kun oli ohi kävellessään huomannut jonkun jättäneen ulkopuolella olevan hakasen auki, eikä huussissa kuulunut olevan kukaan. Äiti yritti tehdä tarpeitaan tietenkin mahdollisimman hiljaa ja huomaamatta.
Ajattelen mökillä usein myös muita menneitä; pari vuotta sitten kuollutta kuvataiteilijaisotätiäni, joka on maalannut ylämökkiin ison upean seinämaalauksen. Maalaus jäi häneltä aikanaan kesken, ja toissa kesänä annoin ystäväni viimeistellä sen. Isotäti luopui mökkiosuudestaan vuosituhannen vaihteessa osittain pappapatriarkan sanelemana; hän halusi mökin jäävän Wikströmeille, ja naisena isotädilläni oli tietenkin jo miehensä sukunimi. Isosetäni taas joutui luopumaan osuudestaan velkojensa takia, hänestä jäi muistoksi alamökkiin rakentamansa kuisti.
Nostalgian lisäksi mökkisuhteeseeni liittyy syvä rakkaus Saimaaseen. Kokkokalliolta selälle katsoessa sielu lepää paremmin kuin missään muualla. Tunnen miten Saimaa yhdistää; mökin kaikkiin muihin paikkoihin sen rannoilla ja minut luontoon. Mökille tullaankin usein purjeveneellä ja sieltä voidaan lähteä minne vain.
Mökkiin toki liittyy myös huolta ja stressiä. Mielestäni meidän mökki, sähköttömänä ja vesijohdottomana kesämökkinä, on täydellinen, juuri sellainen, mitä kesämökin tulee olla; ei mitään luksusta tai häiriöitä, mutta kaikki tarvittava siihen, että voi unohtaa hetkeksi kaupungin, työn ja monimutkaiset ihmissuhteet. Minulla on kuitenkin kolme sisarusta, joilla kullakin omat ajatuksensa siitä, minkälainen olisi hyvä mökki. Pelkään, että he haluavat pilata mökin sähköillä ja yrittämällä rakentaa siitä talviasuttavan. Pelkään, että mökiltä katoaa sen henki; viereiset metsät kaadetaan ja rannat rakennetaan täyteen muiden mökeille. Pelkään, että käsistään kätevien sukupolvien kuoltua emme enää sisarusteni ja jälkikasvumme kanssa osaa pitää mökistä huolta. Mökkirakkauttani voidaan uhata niin sisältä kuin ulkoakin päin. Joku voi kaataa metsät, luonto voidaan tuhota ja mökkinaapuri voi alkaa sietämättömäksi. Kerran olen itsekin päässyt mukaan kunnon perinteistä mökkinaapuririitaa. Turisteille mökkiään läpi vuoden vuokraava naapurimme huusi meille täyttä kurkkua, kun yksi pääsiäinen ajoimme mökille hänen aurauttamaansa tietä. Huusimme takaisin koko perhe, annoimme kuulua, hänhän sen aloitti. Maksoimme hänelle lopulta vielä seuraavankin talven aurauksen.
Parhaita juttuja mökillä:
veden korkeuden tai mataluuden päivittely
spontaani naku-uinti; vaatteet pois ja järveen
kun istut myöhäisillalla saunan penkillä ja ylämökin terassilta kantautuu kevyt puheensorina
ukin kanssa ongella (ikinä ei oo tullu siitä paikasta kunnolla kalaa ilman ukkia)
sieni- tai mustikkaretki lähimetsään
kurkien tähystely pellolta mökkitietä ajaessa (pari kertaa niitä siinä on ollut)
aamu-uinti niemen itäpuolelle, niin että pääsee aurinkoon
lettujen heittäminen isolla pannulla kesäkeittiössä
auringonotto porukalla kokkokalliolla
auringonotto teininä serkun kanssa alamökin katolla
katsella valon tanssia isotädin seinämaalauksen kuvioissa
papan kaivertama ”kompassi” rantakalliossa
mökkipäiväkirja
kaikki vanhat mökkitavarat ja vaatteet
ison kiven etsiminen uimalla
leivänheitto
