Saimaan Teatterin mökkimuistoja -kirjoitussarja on koottu mökkeilyteemaisista teksteistä, joita Saimaan Teatterin jäsenet merkitsivät muistiin näytelmän suunnitteluvaiheessa. Tämä on kirjoitussarjan toinen teksti. Sen on kirjoittanut Mökkiläisiä-esityksen näyttelijä Aino Sihvonen.
Mökistä ihan aluksi sen verran, että minun elämässäni on aina ollut mökki tai parhaimmillaan kaksi. Tämä ei ole mikään kehuskelu vaan ennemmin huomio, jonka tein kun asetuin asian äärelle. Mökki on ollut aina, mökki on nyt, ja minulla on ajatus, että mökki tulee olemaan tulevaisuudessa. Mökki edustaa minulle siis jotain pysyvää. Elämänvaiheet ovat vaihtuneet, lapsuus vaihtunut nuoruuden kautta nuoren aikuisen elämäksi ja perheenjäseniä kuollut, mutta mökki on pysynyt. Yhden mökin olen elämästäni siivonnut ja haravoinut pois ukin nukuttua pois. Löysin tuolta ajalta spotifysta listan, jonka nimi oli Mökkisiivous. Sekin oli oma elämyksensä siivota, haravoida ja kantaa tavaroita mökiltä, jossa oli lapsuuden kesiä viettänyt.
Mökki on siis paikka, jonne aina palaan. En kovin usein mutta joka kesä kuitenkin. Viime vuosina olen viettänyt siellä aina noin viikon. Tuo mökillä olemisen aika on aina jotenkin pysähtymisen aikaa. Koen olevani vähän piilossa elämältäni tai muulta maailmalta. Olen jossain tavoittamattomissa, turvassa ja rauhassa. Olen mökillä. Mökillä saan nukkua pitkään rauhassa ilman herätyskelloa. Meidän mökillä on linnunpesä -niminen pieni nukkumapaikka. Se on entinen sauna, joka nykyään on pieni huone, joka koostuu yhdestä sängystä. Äiti aina kertoo, miten kuuma koko mökki oli ennen, kun linnunpesän tilalla oli vielä sauna. Sitten ukki rakensi ulkosaunan yhtenä kesänä, ja sisäsaunasta tulikin linnunpesä. Mielestäni se on ehkä maailman paras paikka nukkua. Ympärillä on metsän hiljaisuus ja loputtoman tuntuinen sänky.
Mökillä on aikaa tehdä rauhassa asioita. Päivät koostuvat yleensä aamu-uinnista, hitaasta aamupalasta sään salliessa ulkona, ristikoista, kalastuksesta, grillaamisesta ja myöhäisestä saunasta. Vielä enemmän olen rauhassa ja piilossa maailmalta, kun soudan mökiltä jonnekin lähisaaren kalliolle aurinkoisena päivänä kalastamaan ja makaamaan auringon lämmittämillä kallioilla. Silloin ei ole muuta kuin juuri se hetki. Rakastan sitä, miltä auringon lämmittämä kallio tuntuu selän alla. Se on myös jotenkin perusturvallisuuden tunnetta kasvattava asia. Tämä sama kallio oli tässä viime kesänä, toissa kesänä tai silloin kun äiti, isä ja isosisarukseni soutivat tänne kalastamaan ennen kuin minua oli edes olemassa.
Meidän mökki hankittiin alunperin minun kehitysvammaiselle enolleni kalastuspaikaksi. Äitini vanhemmat olivat maanviljelijöitä, ja mäellä ei peltojen keskellä ollut lähellä järveä. Mökki ostettiin 30 kilometrin päästä kylän toiselta puolelta. Eno sai hänelle tärkeän kalastuspaikan. Eläessään hän seisoi aina mökillä laiturin nokassa mato-onki kädessä. Jos kala jäi koukkuun kiinni, hän huusi isoveljeni tai ukkini auttamaan. Kerran ukki, mummi ja eno lähtivät kalaan soutuveneellä. Vene kuitenkin keikkasi jostain syystä. Enoni ei osannut uida, ja mummoni ja ukkini hätääntyivät paljon. Kuitenkin veneen toiselta puolelta mummo ja ukki löysivät kuin ihmeen kaupalla veden pinnalla kelluvan enoni. Mummo aina sanoo, että silloin oli enoni suojelusenkeli matkassa.
Mökillä tapahtuu paljon myös öisin. Mökillä vuorokausirytmi voi alkaa kääntyä. Joka ilta sauna lämpeää myöhempään ja myöhempään. Muistan veljeni viettäneen mökillä kesälomia, jolloin hän kalasti yöt ja nukkui päivät. Kesäyöt mökillä ovat huumaavia. Aamuyöllä saattaa herätä käymään ulkohuussissa. Niinä hetkinä aika tuntuu jotenkin pysähtyneen. Linnut ovat hiljaa, ja vesi seisoo tyynenä. Itsekään ei tekisi mieli liikkua. Mökkimme ulkohuussissa oli seinään kiinnitettynä vanha postikortti, jossa luki Eino Leinon Nocturne. Olen lukemattomia kertoja istunut huussissa keskellä kesäyötä ja tuijottanut tuota runoa:
NOCTURNE (Eino Leino)
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysikuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhoutuu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
