Saimaan Teatterin kesän 2020 kiertue korvattiin koronapandemian vuoksi teatterin kiertuepaikkakuntien seuran- ja työväentaloja käsittelevällä podcast-sarjalla. Podcast-sarjan julkaisua juhlistettiin heinäkuussa 2020 iltamatyyppisellä illanvietolla. Perinteiseen iltamamuotoon kuului huvilupateknisistä syistä myös sivistävää ohjelmaa. Saimaan Teatterin iltamissa siitä vastasivat Saimaan Teatterin tutkijajäsen, yhteiskuntatieteilijä Sanna Ryynänen ja kansalaistoimintaan, yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja demokratiaan perehtynyt yhteiskuntafilosofi Teppo Eskelinen, jotka keskustelivat seurantalojen roolista ja merkityksestä suomalaisella kansalaistoiminnan kentällä. Keskustelun julkaisemisella juhlistetaan vuoden 2021 seurantalopäivää.

SR: Seuran- ja työväentaloja on sanottu suomalaisen kansalaistoiminnan ja kansalaisyhteiskunnan peruskiviksi. 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä alkoi syntyä uusia aatteellisia yhdistyksiä, järjestöjä ja kansanliikkeitä, kuten työväenliike, nuorisoseuraliike, raittiusliike ja osuustoimintaliike sekä urheiluseuroja ja vapaapalokuntia. Ne tarvitsivat toiminnalleen tiloja, jotka mahdollistaisivat sekä kokoontumiset että yhdistysten toiminnan rahoittamisen maksullisia tilaisuuksia ja tapahtumia järjestämällä. Niin eri puolille Suomea, kaupunkeihin ja kyliin, alkoi nousta seuran- ja työväentaloja.
Miten yhteiskunnallisten liikkeiden tutkija näkee tämän perinteen ja sen merkityksen tai heijastukset nykyajan kansalaistoiminnalle?
TE: Kansalaisyhteiskunta vaatii syntyäkseen aika lailla itsenäisyyttä suhteessa valtiovaltaan. Suomessa on kuitenkin totuttu ajattelemaan, että suomalainen kansalaisyhteiskunta on todella valtiokeskeinen, valtiorahoitteinen ja valtio-ohjattu, mikä varmasti pitääkin nykyisin ihan paikkansa. Mutta tätä totuutta toistelemalla unohtuu historiallinen näkökulma, että kansalaisyhteiskunta on pystynyt muodostumaan ja tulemaan olevaksi ja jonkinlaiseksi toimijaksi vain sitä kautta tai vähintään sen avulla, että on ollut olemassa hyvin omaehtoisia tiloja. Kansalaisyhteiskunnan toiminnallinen itsenäisyys on varmasti keskeinen asia tässä perinteessä, mutta ylipäänsä korostuu sellaisen oman tilan merkitys, joka on enemmän kuin joku kokoustila. Tuollaisissa tiloissa sekoittuu yhdessä tekeminen ja jonkinlainen jaettu identiteettityö mutta myös yhteiskunnallinen toiminta, vapaa-aika ja kulttuuri. Tilasta tulee enemmän kuin pelkkä tila.
Tällä hetkellä valtiovalta kannustaa valtavasti monenlaiseen kansalaistoimintaan. On kuulemisia ja halutaan mielipiteitä ja dialogia ja hyvää viestintää kansalaisiin päin. Samalla ollaan usein tilanteessa, että kansalaistoiminnalle on todella vaikeaa löytää vapaita ja spontaaneja tiloja. Tällä samalla valtiolla tai julkisella vallalla on todella ekonomistinen suhde tilaan ylipäänsä. Vähän kärjistäen: mikä tahansa vapaa ja spontaani tila näyttäytyy hukatulta kiinteistökehitysrahalta. Seurantaloperinteestä soisi kantavan tähän päivään juuri tämän toiminta-, kokoontumis- ja kulttuuritilan merkityksen ymmärtämisen.
SR: Seurantalot ovat tosiaan kiinnostava esimerkki kansalaistoiminnasta, jossa oma tila on ollut olennaista ja myös sellaisesta perinteestä, missä oman tilan hankkimiseksi on oltu valmiita näkemään todella paljon vaivaa. Iso osa seurantaloista on rakennettu talkootyöllä ihan siitä lähtien, että puutavara on hankittu metsistä ja on vain ryhdytty yhdessä rakentamaan. Tilan omaksi tekemisen näkökulmasta kiinnostava rinnastus on muuten se, että seurantaloperinnettä on verrattu talonvaltausliikkeeseen, joka toimi vireästi erityisesti 2000-luvun alussa.
Painotitkin jo sitä, että tilalla voi olla iso merkitys kansalaistoiminnalle. Mutta mikä omasta, vapaasti käytettävissä olevasta tilasta tekee niin merkityksellisen kansalaistoiminnan näkökulmasta?
TE: Ajattelisin, että tila liittyy ensinnäkin vapaampaan ajankäyttöön. Kansalaistoiminta näyttäytyy hyvin usein formaalina kokoustamisena ja aika muodollisenakin toimintana. Jokainen, jolla on ollut jotain tekemistä kansalaistoiminnan kanssa ymmärtää, että kaikki epämuodollinen kanssakäyminen asian tiimoilta on aina paljon tärkeämpää kuin virallinen puoli. Tämä on varmasti yksi asia, mikä on houkuttanut ihmisiä erilaisen kansalaistoiminnan pariin. Omat tilat ovat myös sosiaalisen kohtaamisen sekä vapaan ja parhaimmillaan myös kiireettömän ideoinnin paikkoja, laajemmin kanssakäymisen paikkoja. Ja jos ajattelee erityisesti työväenliikkeen historiaa Suomessa, ne ovat olleet myös politiikan ja kulttuurin sekoittumisen paikkoja. Tämä kaikki nivoutuu myös jonkinlaiseen kollektiiviseen identiteettiin sitoutumiseksi: tuotetaan ja luodaan jonkinlaista me-tietoisuutta. Toki on myös olennaista, että omassa tilassa on helpompi luoda toimintaa, joka ei ole kovin johdettua, organisoitua ja lokeroitua – mutta organisoitua toki itseorganisoitumisen mielessä.
Yksi huolenaihe on, että nykyinen kansalaistoiminta pelkistetään helposti pelkäksi vapaaehtoistyöksi. On joku organisaatiokaavio, ja organisaatiokaaviossa on tietyt funktiot, ja siellä on yksi lokero, jossa lukee, että tämän voi täyttää vaikka vapaaehtoistyöllä. Se on valmiiksi pureskeltua ja valmiina annettua toimintaa, josta joku vapaaehtoisuudesta kiinnostunut voi ottaa koppia. Jotta kansalaistoiminta pääsisi tällaisesti ohjatusta ja ammattimaistuneesta luonteesta, siinä ei varmasti ole ainakaan haitaksi se, että vapaita kokoontumistiloja on olemassa, ja myös tiloja, joihin ihmisillä on talkoilla tekemisen kautta jonkinlainen suhde tilan tekemisen, tuottamisen ja ylläpitämisen kautta.
SR: Saimaan Teatterin kevään ja kesän 2020 seurantalotoimijoiden haastatteluissa oli huikeaa kuunnella sitä toiminnan ja tekemisen kirjoa, mikä näihin taloihin liittyy. Taloissa on tullut todeksi se, mihin äsken viittasitkin: ne ovat (olleet) vapaan ideoinnin ja vapaan tekemisen tiloja. Jollekin on tullut ajatus siitä, että tällaistakin voisi tehdä, ja sitä on lähdetty tekemään. Esimerkiksi harrastelijateatteri on ollut mutkatonta toimintaa: on keräännytty yhteen ja ryhdytty tekemään teatteria, kun se on tuntunut tärkeältä. Tekemistä on kannatellut yhteishenki ja yhteistoiminta.
Sen lisäksi, että talot on tehty talkootyöllä, tiloihin on myös kunnossapidon kautta muodostunut todella vahva suhde vuosien ja vuosikymmenten aikana. Paperinkeräyksellä hankittiin muutamia markkoja, että taas saatiin joku pieni pala talosta kunnostettua. Tiloja on siis sekä rakennettu että pidetty kunnossa yhteisellä tekemisellä ja yhteisin ponnisteluin. Se on muodostanut tiloihin todella erityislaatuisen suhteen. Kuten yhdessä haastattelussa todettiin: ”melekein ku kottiin menis aina”.
TE: Nämä ovat hienoja tarinoita. Ne korostavat sitä, että ei riitä, että puhutaan tällaisessa kontekstissa omista tiloista vaan nimenomaan itse tehdyistä tiloista. On eri asia olla jonkinlaisessa hallintasuhteessa tilaan kuin se, että on kokemus ja suorastaan ruumiillinen muisti siitä tilan tuottamisesta. Viittasit aiemmin talonvaltausliikkeeseen. Kuka tahansa, jolla on ollut tilaisuus katsoa, mitä talonvaltauksen käynnistyessä tapahtuu tietää, että kun vapaasti organisoitunut joukko marssii johonkin tilaan, ensimmäisenä ei aloiteta kokouksia tai bileitä vaan ryhdytään siivoamaan. Ensimmäiseksi siitä tilasta siis tehdään oma laittamalla siihen työtä ja huolenpitoa. Se huolenpito voi olla hyvin symbolistakin, mutta joka tapauksessa se luo suhdetta siihen tilaan.
SR: Puhutaan lopuksi vielä vähän yhteisöllisyydestä. Paljon on puhuttu ja tutkittu sitä, että yhteisöllisyys pitkäjänteisen ja sitoutuneen yhdistystoiminnan muodossa on jollakin lailla heikentynyt. Myös Saimaan Teatterin seurantalohaastatteluissa oltiin monesti aika huolissaan siitä, että paikallisyhteisöllisyys rapautuu ja että talkoohenki, jolla näitä taloja on pidetty kunnossa ja pystyssä, on katoamassa. Taloja pyörittävät nykyään pääsääntöisesti aika iäkkäät ihmiset, ja moni puhui siitä, että on vaikeaa saada nuorempia mukaan. Samalla on vahvasti noussut huoli siitä, mikä seurantalojen tulevaisuus on sekä ihan rakennuksina että kansalaistoiminnan, yhteistoiminnan ja yhteisöllisyyden perinteenä.
Miten sinä näet seurantalojen ja niihin yhdistyvän yhteisöllisen perinteen mahdollisuudet tässä ajassa? Onko se energia ja yhteisöllisyys, joilla taloja on aikanaan pyöritetty vielä olemassa ja jos on, mihin se nykyään kohdistuu? Mitä ovat nykyajan seuran- ja työväentalot, symbolisesti tai konkreettisesti?
TE: Ihmisillä on yleistä yhteisöllisyyden kaipuuta ja tarvetta. Se on mahdollisesti aina välillä pinnan alla ja hakee ilmenemismuotoaan, mutta ei se mihinkään katoa. Esimerkiksi koronapandemian ensimmäisenä keväänä 2020 ilmassa oli valtavasti yhteisöllistä huolenpitoa ja yhteisöllistä solidaarisuutta. Kun on hoettu todella kauan sitä, että yhteisöllisyys on kadonnut, tulee varmaan yllätyksenäkin ihmisille, että poikkeustilassa ensimmäinen huoli onkin se, miten naapurin mummo pärjää. En jotenkin osaa ajatella, että yhteisöllisyys katoaisi ihmisiltä mihinkään, tai sen tarve. Mitä tulee seurantaloihin, luulen että vähintäänkin yhtä paljon kyse on maansisäisestä muuttoliikkeestä. Me puhutaan yleensäkin alueista, joilla väki vähenee ja vanhenee, eli konkreettisesti se väki, joka pitää yllä näitä rakennuksia ja huolehtii niistä. Kyse on ylipäänsä siitä, minkälaisiin paikkoihin ihmiset ovat valmiita sitoutumaan, minkälaisissa paikoissa he näkevät rakentavansa elämäänsä. Monilla kaupunkialueilla on hyvin paljon monenlaista vireää naapurustotoimintaa ja uudenlaisia yhteisöllisen tekemisen muotoja. Jos ensisijassa ajattelee nimenomaan rakennuskannan perinnettä, tätä pitäisi ajatella ihan siltä kannalta, minkälaiset mahdollisuudet eri alueilla Suomessa on jatkaa elämää niin, että entistä useammalla ihmisellä olisi joku tulevaisuusperspektiivi niissä paikoissa.
Mitä tulee kysymykseen tämän päivän vastaavista yhteisöllisen toiminnan energian kanavoimisen paikoista, viittasinkin jo uudenlaiseen kaupunginosa- ja yhteisölliseen aktivismiin, sitä on valtavat määrät. Se perusviesti on, että ei meidän tarvitse olla huolissaan siitä, että yhteisöllinen tekeminen ja toiminta olisivat loppumassa. Vanhat työväenliikkeen ihmiset joskus 10, 15 vuotta sitten puhuivat, että perustetaan joku keskustelupalsta tai -tila, joka on ikään kuin 2000-luvun työväentalo. He näkivät sen työväentalon idean nimenomaan keskustelualustana. Tämä ei minulle olisi tullut spontaanisti mieleen. Itse ajattelen, että työväentalo on jotain ihan muuta. Jos kuitenkin ihmiset, jotka ovat viettäneet koko elämänsä työväentaloilla ja kasvaneet siellä, ajattelevat, että keskustelualustat ovat sitä, mikä vie sitä henkeä eteenpäin, ajattelen, että mikä minä olen siihen vastaan väittämään.
Maailma muuttuu, mutta seinät kuitenkin pysyvät enemmän kuin seininä tällaisissa konteksteissa. Toivotaan, että nämä tilat, joista ollaan nyt rupateltu, pysyvät vireinä toiminta- ja kulttuuritiloina jatkossakin.
***
Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella yliopistonlehtoreina työskenteleviltä Teppo Eskeliseltä ja Sanna Ryynäseltä ilmestyy marras-joulukuussa 2021 tämän keskustelun teemoja jatkava tieteellinen artikkeli ”Tilaa toiminnalle ja tilan toimijuus. Omaksi tehty tila kansalaistoiminnan mahdollistajana ja muovaajana”. Artikkeli julkaistaan vuoden 2021 Sosiaalipedagogisessa aikakauskirjassa journal.fi-alustalla.